Huono päivä

Tällaisena hyvänä päivänä on ehkä parempi kertoa huonosta päivästä kuin silloin, kun on se huono päivä.
Koska huonona päivänä koen etten ole mitään.

Negatiivisuus ja itseinho jota koen huonona päivänä ottaa minussa vallan enkä vain saa sitä loppumaan. En halua keskustella kenenkään kanssa ääneen(edes puolisoni), koska en vain vahingossakaan tahdo olla tyly, töykeä, kiittämätön, inhottava, ärsyttävä, itsekriittinen, liian hiljainen ja niin edelleen. 
Pelkään aiheuttavani negatiivisen reaktion muissa ja se reaktio herkästi laukaisee minussa ahdistuskohtauksen ja yritänkin kaikin keinoin välttää konflikteja. Koska pelkään alkavani itkeä.

Haluan vain olla huomaamaton.

Minä, jolla on aiemmin ollut suhteellisen hyvä itsetunto on ajautunut työuupumuksen ja edellisen vuoden aikana siihen, että hyvä itsetunto on kärsinyt myös. 
En todellakaan pidä siitä, että mitä minä peilissä esimerkiksi näen. ("Miksi ihmeessä?! Sinähän olet todella kaunis ja hoikka!!") Rehellisesti sanottuna en tiedä. Olen aina ollut tietoinen siitä, että missä asioissa olen hyvä, missä on kehittämistä ja mitä en oikeasti osaa. Olen aina ollut realistinen ihminen (pessimisti myös hieman), mutta nykyään tuntuu että mikään ei onnistu, en osaa mitään enää, en haluakkaan oppia uutta. En luota mihinkään enkä jaksa toivoa mitään tai pitää toivoa yllä koska "ei kuitenkaan". Mielenkiinto asioihin joita ennen rakastin ja joista pidin ei kiinnosta enää lainkaan. Eikä kyseessä ole mielenkiinnon kohteiden vaihtumisesta. Tämä on erilainen tunne. 

Huono päivä yleensä alkaa jo siitä, kun nousen ylös sängystä ja huomaan että selvä, tänään onkin todella ahdistunut olo ja se kestää koko päivän aina. 
Siitä päästäänkin edelliseen blogitekstiin joka kertoo ahdistuksesta olotilana. 
Huonona päivänä juon aamukahvin normaaliin tapaan ihan niin kuin joka aamu. Rutiinit ovat tärkeitä, eikö? Useimmiten myös niinä huonoina päivinä kiroan yksin kotona..... ääneen..... kaiken ja kaikelle....

Koska hermot ovat täysin poissa niinä huonoina päivinä.

Huonona päivänä istun sohvalla koko päivän. Syön. Käyn ulkona (en lenkillä). Syön lisää. Istun sohvalla. Juon kahvia. Syön. Syön. Syön..... Ja tämän kaiken tuloksena on ihan tolkuttoman huono olo niin henkisesti kuin fyysisesti. Tulee huono olo siitä määrästä ruokaa ja herkkuja joita olen naamaani tunkenut lohdutuksena ja huono olo henkisesti, koska miksi en _taaskaan_ osannut sanoa itselleni ei. Taas kerran saan pettyä.
Pettyä? Mihin? 

Enhän ole edes asettanut itselleni mitään tavoitteita? Mihin silloin muka voi pettyä jos ei ole edes tavoitteita joita rikkoa?
Sehän se. Kun en ole edes asettanut tavoitteita joista voisin edes yrittää pitää kiinni. Mutta ei. Koska en jaksa. Tai osaa. Tai halua. Enkä kyllä oikeastaan edes viitsi.

Sitten minä pyytelen anteeksi puolisoltani sitä, että olen huono ja minulla on taas kerran huono päivä. Hän tietenkin sanoo, että se on turhaa ja hän ymmärtää (minkä minä tiedänkin sisimmässäni.), mutta huonona päivänä olo on vaan niin........ huono.
Tunnen huonoa omatuntoa siitä, että en ole niin hyvä hänelle niinä huonoina päivinä kuin minun pitäisi. Hän on aina ollut täysin ja ehdoitta minun tukenani enkä ilman häntä varmasti olisikaan näin "hyvinvoiva" kuin nyt olen. Ja minä tiedän, että hän tietää että olen myös hänen tukenaan niin asiassa kuin asiassa. Hän on kertonut minulle, että tietää kyllä. Uskoohan hän varmasti? Entä jos hän vain sanoo, että tietää mutta ei halua vaivata minua?
Näitä turhia asioita mietin jokainen hetki huonoina päivinä. Vaikka tiedän, että ei pitäisi mutta silti ne vain tulee takaisin vaikka kuinka yrittäisin työntää ne pois.

Koko päivä menee siis sohvalla maaten, syöden ja itsekriittisesti ajatellen kaikkia asioita jotka pyörii pyörremyrskyn lailla ajatuksia sekoittaen päässäni entisestään. 

TAI

Ahdistus on niin kova, että kotona ei yksinkertaisesti pysty olemaan ilman että ajattelen menettäväni kontrollin. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Luultavasti hermoromahdusta jolloin vain romahdan, itken enkä saa sitä loppumaan. Henki ei kulje. Tekisi mieli huutaa vain kaikelle että "MENE POIS!". Joten siksi on parempi lähteä jonnekin muualle. Saada ajatukset muualle. Usein vain lähden ajamaan. Menen en minnekään. Kunhan saan kuunnella musiikkia niin kovalla kuin haluan ja mennä minne haluan.

Olen usein yrittänyt miettiä, että mitkä olisivat sellaisia asioita joita voisin alkaa tekemään kun minulla on se huono päivä. Mitkä voisi olla sellaisia helppoja pieniä asioita joita jaksaa tehdä ilman, että on pakko. 
Asioita jotka tuottaa silloin huonona päivänä edes vähän iloa.
Huomasin, että ystävien näkeminen auttaa todella paljon. Toki itse kun on sairaslomalla niin voisi olla näkemässä ystäviä vaikka joka päivä, mutta heillä tietenkin työt ja muut asiat rajoittaa.
Ja värittäminen. Siitä on tullut yksi mukava harrastus. Se vaatii keskittymistä jolloin on pakko keskittyä siihen. Perfektionistina ei ole varaa mennä yli viivojen.

Tuntuu, että tästä kirjoituksesta tuli todella sekava ja hämmentävä, mutta en halunnut alkaa sitä järjestelemään ja muokkaamaan juuri siksi, että tällaista on minun päässäni.
Jatkuvaa ajatuksien pyörremyrskyä.

Sellainen on huono päivä. Sitä on edelleen melko mahdotonta pukea sanoiksi, mutta yritin. Kauniilla sanoilla.

Minä jaksan kyllä 💜