Sekalaista Elämää

Välillä tuntuu, että jos pystyn hymyillä ja nauraa niin kaikki ajattelee, että kaikki on hyvin. Kukaan ei usko jos kerron, että ahdistaa ihan todella paljon, mikään ei kiinnosta eli minulle diagnosoitu lievä masennus alkaa taas palata. Juttelin äsken oman työterveyshoitajani kanssa puhelimessa ja jotenkin tuntui, että hän ei uskonut kertomaani. Kerroin rehellisesti, että en saa enää iloa mistään - edes niistä pienistä asioista joita olen yrittänyt tässä viimeviikkojen aikana löytää uudelleen. Kerroin, että pelkään koko ajan romahtavani uudelleen, koska alan taas tuntea ahdistuspalleron sisälläni entistä vahvemmin. Kerroin, että koen kaiken tekemiseni tällä hetkellä turhaksi. Mistään ei ole mitään apua eikä hyötyä. Unilääkkeistä ei ole mitään hyötyä. Ne ei väsytä, ne ei syvennä untani. Olen todella rauhaton ja ahdistunut. Hänen mielestään minun pitäisi alkaa kohdata ahdistukseni ja tunteeni - no mitä minä tällä blogilla teen? Kohtaan omia olotilojani ja ajatuksiani. Koska muuten ne ovat...

Niin kuin olen jo aiemminkin täällä kertonut, että olen yrittänyt opetella tunnistamaan omia tunteitani ja oppia tuntemaan itseäni uudelleen. Olen jo hieman siinä edistynyt - olen alkanut oppia tunnistamaan muutamia tunteita ja oppinut antamaan niille nimet. Ja kuinka käsitellä niitä - niin kuin "normaali" ihminen käsittelee tunteita. Mutta nyt jotenkin kaikki tuntuu suurelta myrskyltä. En tunne olevani kovin turvassa tämän tunteiden ja ajatusten myrskyssä. Tuntuu, kuin tunteet olisi kylmiä ja ajatukset kuumia ja ne kun törmää yhteen syntyy todella suuria myrskyjä. Ne repii kattoa irti - repii turvallisuuden ja hyvän olon tunnettani väärään suuntaan. Olen jo pitkään kamppaillut yhden asian kanssa josta en voi vielä täälläkään puhua. Siitä tietää ainoastaan perheeni ja läheisimmät ystäväni. Mutta tämä asia vaivaa minua todella paljon nykyään. Se kyllä tulee toimimaan ennemmin tai myöhemmin, mutta toivoisin sen toimivan ennemmin kuin myöhemmin. En halua odottaa. En enää jaksa o...