Sekalaista Elämää

Oloni on samalla helpottunut ja kiitollinen sekä pelokas.  Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että lääkkeet ovat auttaneet. Ne pitävät ahdistuskohtaukset poissa. Ja niin kuin lääkärinikin sanoi, että saatan huomata että nyt se olisi tulossa mutta se ei tule. Huomaan edelleen lähes päivittäin sen olemassaolon mutta se ei saa minusta valtaa. Nyt minä olen sen herra! Vihdoin! Tuntuu hyvältä, kun ei ahdista.  Ei tarvitse pelätä, että milloin seuraava tulee. Ainoa asia on enää unettomuus. Koska saan nukutuksi niin kuin normaalit ihmiset?  Ilman jatkuvia unia / painajaisia ja kokonaisen yön putkeen ilman heräilyjä. Edelleen jatkuva henkinen ja fyysinen väsymys vaivaa sen vuoksi. Kuitenkin pelkään koko ajan, että palaako ahdistukseni jos lopettaisin lääkkeen. Mitä sitten joskus tapahtuu kun on sen aika. Etenkin kun ahdistukseni oli sillä tasolla, että aloitusannostus ei edes tehonnut. Vasta kun annostusta nostettiin huomasin vaikutuksen. Toki sehän on aivan turhaa miettiä asia...

Moi. Minua jännittää.  Jännittää, että mitä tapahtuu kun julkaisen tämän. Kaikki nyt tietävät, että se olen minä. Se on hieman ahdistava ajatus - pelottaa. Minä jaksan - blogille tulee kasvot. Minun kasvot. Mitä ihmiset miettivät nyt, kun tietävät että minä olen kirjoittanut kaikki nämä tekstit. Ymmärtävätkö he minua nyt paremmin vai meneekö huomio ja pointti kirjoituksistani väärään suuntaan? Olen kirjoittanut tätä blogia itseäni varten. Saan avautua olotilastani ja siitä, että miltä minusta tuntuu tietäen, että joku joka lukee varmasti tuntee osittain samoin. Muutaman kommentin olenkin saanut. Muut tuntevat samoin. En ole yksin. Se on terapiaa. Saan keskittyä yhteen ajatukseen kerrallaan. Koska muuten kaikki nämä aiheet pyörii päässäni samaan aikaan enkä saa mistään kiinni. Nyt saan keskityttyä yhteen asiaan kerrallaan. Purettua sen mielestäni pois. Se ei jää sinne kummittelemaan. Ja tämäkin asia on mielessäni niin kauan kun päätän sen julkaista. Kun päätän tulla julki. Tiedän, e...