Sekalaista Elämää

Miksi ikinä sitä nyt haluan kutsua. Edelleenkään en ole sujut kehoni kanssa. Tai sen kanssa, että miltä se näyttää. Samaltahan se näyttää kuin kaksi kuukautta sitten.  Ja samalla olen kuitenkin niin patalaiska, että en saa aikaiseksi tehdä asialle mitään. Suorastaan vi**ttaa, että olen näin laiska.  Pitäisi varmaan saada joku ihminen ruoskan kanssa ruoskimaan minua eteenpäin. Personal trainer olisi aivan ihana, mutta nekin maksaa todella paljon. Tällä hetkellä, kun kuitenkin rahaa on tilillä ehkä euro. Jos sitäkään. Luotolla eletään. En ole edelleenkään koskenut siihen kotitreeniohjelmaan jonka ostin toukokuussa. Olen tosin monta kertaa miettinyt sen aloittamista. En ole viitsinyt aloittaa koska sitä ja koska tätä. Keksin aina tekosyyn, että "en voi aloittaa". Yleisin ja suurin tekosyyni sille, että en ole aloittanut on ollut herkut. Koska olen syönyt niin paljon herkkuja niin ei ole mitään järkeä aloittaa kun junnaisin paikallaan. MIKÄ HITON LOGIIKKA TÄMÄ MUKA ON! LOPETA SE ...

Olo alkaa taas pikkuhiljaa olla hieman parempi. En enää mieti niitä asioita joita olen tässä pari viikkoa miettinyt päivittäin ja suurimman osan päivästä.  Ehkä pääsen taas niistäkin yli - edes hetkeksi. Tunnepäiväkirjaan minun ei ole tarvinnut myös koskea muutamaan päivään. Perjantaina minulla on aika terapeutille taas. Vaikkakin nämä asiat jotka ovat pyörineet jälleen viikkoja ajatuksissani ei enää häiritse niin ajattelin ne joka tapauksessa ottaa puheeksi.  Onhan siihen oltava jokin ratkaisu tai syy, että minkä vuoksi en vain osaa päästää irti. Miksi se häiritsee ja piinaa minua niin paljon - se juttu siis entisen ystäväni kanssa. Onko kyseessä menettämisen pelko? Vai jotain muuta? Toivottavasti saan asiaan jotain ratkaisua terapeutilta. Rakkaan koirani Hermun poismeno ei enää satu ihan niin paljon. Kuitenkin joka päivä edelleen mietin Hermua.  Se edelleen sattuu, mutta ei enää niin paljon. Nyt saan jo vähän henkeäkin. Se ei ole enää niin rintaa puristavaa. Pystyn aino...

Tämä kysymys on ollut mielessäni jo hetken aikaa enkä edelleenkään osaa lopettaa sitä - itselleni valehtelua siis. Lähinnä itselleni valehtelu on siinä muodossa, että väitän itselleni hyväksyneeni asioita jotka edelleen todellisuudessa minua vaivaa. Jos vaan tarpeeksi kauan sanon itselleni päässeeni asiasta yli eikä nämä asiat enää vaivaa niin ehkä se lopulta tulee olemaan niin - vai mitä? No ei. Olen tässä nyt kuukausia yrittänyt huijata itseäni. Valehdellut itselleni olevani ok ja sujut asioiden kanssa, mutta aina nämä kyseiset asiat vain palaa kummittelemaan tasaisin väliajoin. Ikään kuin muistuttamaan, että hei me ollaan edelleen täällä etkä pääse meitä pakoon vaikka miten yrittäisit. Ehkä minun vain täytyy ottaa asia kuun lopussa puheeksi terapeutin kanssa, että mitä voin tehdä päästäkseni eroon näistä ajatuksista jotka tuntuvat vainoavan minua. Ensimmäinen asia joka minua edelleen vaivaa on se kuinka entinen "paras ystäväni" kertoi minulle kuinka ei tarvitse minunkaltai...

En ole ollut kahteen kuukauteen yksin.  Ensin olin kesäloman Saksassa ja sitten mieheni oli täällä Suomessa kuukauden.  Eikä siinä ole mitään "ongelmaa" minulla olla yksin kotona - ainakaan normaalisti. Mutta nyt olen ensimmäistä kertaa kotona yksin niin, että Hermu ei ole kotona. Hermu ei ole enää täällä seuraamassa tipsutteleva ääni tassuissaan ja kiljumassa ja haukkumassa turhanpäiväisiä asioita. On ihan liian hiljaista. Telkkari on päällä. Sieltä tulee leijonan luola. Ei sillä, että katsoisin telkkaria, ei pysty keskittymään. Pitää vain olla jotain ääniä, koska Aikokin vain nukkuu. Taisi eiliset leikkitreffit olla oikeasti väsyttävä. En tiedä, on vain jotenkin niin yksinäinen olo yhtäkkiä. Ihan niin kuin mieheni olisi vienyt kaiken kiinnostukseni, energiani ja innostukseni mukanaan. Kotiin kun tulin niin oli ihan sellainen olo, että olen aivan loppu. No onneksi on töitä. Ei ole kaikki päivät ihan yksinäisiä ja hiljaisia. Täytyy vain keksiä mahdollisimman paljon tekemistä ...