Kun hymyilee ja nauraa

Välillä tuntuu, että jos pystyn hymyillä ja nauraa niin kaikki ajattelee, että kaikki on hyvin. Kukaan ei usko jos kerron, että ahdistaa ihan todella paljon, mikään ei kiinnosta eli minulle diagnosoitu lievä masennus alkaa taas palata.
Juttelin äsken oman työterveyshoitajani kanssa puhelimessa ja jotenkin tuntui, että hän ei uskonut kertomaani.
Kerroin rehellisesti, että en saa enää iloa mistään - edes niistä pienistä asioista joita olen yrittänyt tässä viimeviikkojen aikana löytää uudelleen. Kerroin, että pelkään koko ajan romahtavani uudelleen, koska alan taas tuntea ahdistuspalleron sisälläni entistä vahvemmin. Kerroin, että koen kaiken tekemiseni tällä hetkellä turhaksi. Mistään ei ole mitään apua eikä hyötyä.
Unilääkkeistä ei ole mitään hyötyä. Ne ei väsytä, ne ei syvennä untani.
Olen todella rauhaton ja ahdistunut.

Hänen mielestään minun pitäisi alkaa kohdata ahdistukseni ja tunteeni - no mitä minä tällä blogilla teen? Kohtaan omia olotilojani ja ajatuksiani. Koska muuten ne ovat yhtä mössöä pääni sisällä enkä saa niistä kiinni.
Kerroin hoitajalle blogistani ja hän sitten sanoikin, että todella hyvä, että olen alkanut tätä kirjoittamaan ja että olen alkanut tutkimaan omia olojani.
Pakkohan se on, kyllä minä sen tiedän. Ei tässä muuten päästä eteenpäin. 
Oliko virhe naurahtaa puhelimessa kun juttelimme. 
Olisiko minun pitänyt "esittää" surullisempaa, että hän olisi uskonut paremmin. Kun en muutenkaan osaa kertoa tunteistani niin suurimman osan ajasta sanoin, että en tiedä. Koska en tiedä! 
En tiedä miksi oloni on alkanut huonontua. En tiedä, että miksi edes Saksassa omassa turvapaikassani oloni alkoi jo tuntua tältä enkä sielläkään saanut nukuttua. Yleensä siellä nukun kuin tukki. 
En tiedä miksi masentuneisuus alkaa taas tuntua ja näkyä pääni sisällä. 
En tiedä, että miksi tuntuu tältä.
Pelottaa vaan koko ajan ja odotan sitä hetkeä, että koska istun lattialla itkien romahdustani ja pettymys ja epäonnistuminen täyttää kehoni ja mieleni.
Vaikka kuinka olen yrittänyt tätä "uutta positiivista elämäntapaa" ja itseni tutkiskelua niin tuntuu, että nyt samanlaiset oireet alkaa palata kun mitä oli silloin ennen pitkää sairaslomaani.
Toki ei ahdistus käänny paniikkikohtauksen puolelle kun lääke auttaa sen verran, että se estää kohtauksen tulon. Tunnen sen vain jatkuvana puristavana tunteena rinnassa ja kaulan ympärillä puristavana köytenä.

Jos olet masentunut ja ahdistunut niin ei saa hymyillä.
Muuten ulospäin näyttää siltä, että ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin ja normaalisti.
Ei uskota vaikka sanoisit mitä - koska sinähän pystyt hymyillä ja nauraa. Sinulla on kivaa, eli olet iloinen.

EI!

Se on minun suojautumiskeinoni. En halua näyttää todellista minääni ja oloani ulospäin. 
Saatan monta kertaa päivässä purra hammasta, että en kävisi itkemään koska tuntuu vain pahalta. Käännän sen hymyksi. Niin vältyn ihmisten huomiolta ja kysymyksiltä. Joka johtaa totaaliseen romahdukseen.
Olen yrittänyt tehdä kovasti töitä tämän asian eteen ja sen vuoksi minulla on vielä huonompi olo nyt koska olen epäonnistunut. 
Pystyn peittämään ahdistukseni ja masentuneisuuteni hymyni ja nauruni taakse. Olen aina ollut sosiaalinen ja aurinkoinen iloinen ihminen. Sen vuoksi hymy ja nauru on minulle "luontaista". Vaikka vain esittääkseni ja peittääkseni todelliset tunteeni. Eihän niitä voi kaikille näyttää. Edes töissä. 

Minulle jäi todella epävarma olo hoitajan puhelun jälkeen. Katsotaan mitä lääkäri sanoo. Hänen pitäisi soittaa minulle tänään myös. 

Lääkärin puhelu hieman myöhemmin

Sovimme huomiselle vastaanottoajan. Menen käymään niin saamme vähän tarkemmin keskusteltua tilanteestani. Odotellessani lääkärin puhelua kävin mielenterveystalon sivuilla tekemässä pari testiä ja pisteet olivatkin nousseet edellisiin kertoihin verrattuna.
Katsotaan, että mitä sitten huominen tuo tullessaan.