Arkielämä lyö vasten kasvoja

Arki. Normaali elämä.

Sen kyytiin pitäisi taas uskaltaa hypätä. Se alkaa ylihuomenna.
Entä jos arki onkin voimakkaampi kuin minä.
Mitä jos en jaksa juosta arjen kanssa samaa tahtia ja arki alkaa pikku hiljaa kasvattaa etäisyyttään minuun ja yritän vain pysyä perässä taas kaikin voimin. Jopa niillä voimin jota ei ole.
Minun arkeni ja elämäni on täysin normaali ja tylsä. Asun perus rivitalossa pikku kylässä lähellä isompaa kaupunkia. Minulla on asunto ja autolainaa ja olen vakituisessa työsuhteessa. Aamulla koirien pissatus ja ruokinta, kahvit, aamupala, koirat uudelleen ulos, pennun huoneen valmistelu kaikkineen härpäkkeineen ja älypeleineen jonka jälkeen ajan töihin autolla jossa on vielä kiinni ihan liikaa lainaa.

Töissä vastaan puhelimeen, autan muita, siivoan, otan kuvia, istun asiakaspalvelussa, pyykkään, järjestelen asioita ynnä muuta.

Työpäivän jälkeen ajan auton omalle parkkipaikalle ja äkkiä koirat ulos, syön vähän jotain ja olen puolikuolleena sohvalla monta tuntia työpäivän jälkeen. Illalla koirien ruokinta ja lääkintä, ulkoilu ja nukkumaan.
Toistaen samaa joka päivä. Iltavuoroissa vain se ero, että nuo aamun asiat saa suorittaa paljon hitaammalla rytmillä.

Tai siis....... Tämä oli minun arkeni ennen sairaslomaa.

Nykyään arkeni on, että nousen jossain vaiheessa aamulla jo valmiiksi puolikuolleena ylös, laitan kahvinkeittimen päälle ja käytän koirat aamupissalla. Juon aamukahvit hitaasti nautiskellen ja silmät ristissä, ruokin koirat kun he kerjäävät vatsat kurnien ravintoa ja olen koko päivän. Vain olen. Hengitän ja olen, koska en jaksa tehdä muuta. Riippuen päivästä jaksan suorittaa erilaisia askareita pyykinpesusta tiskeihin tai ruoanlaitosta imurointiin. 
Illalla koirien ruokinta, lääkintä ja ulkoilu, omat lääkkeet naamaan ja tunnin päästä siitä nukkumaan.
Tätä kaavaa olen toistanut enemmän tai vähemmän.
Joten nyt jännittääkin, että lyökö normaali arkielämä minua pesäpallomailla (vai puutarhatuolilla) vasten kasvoja. 

Onneksi saan aloittaa arjen uudelleen tekemällä töitä 3 päivää viikossa. Ja ensimmäisen viikon jälkeen pidän talviloman ja lähden turvapaikkaani rakkaani luokse eli todella levyt ja kivuton paluu arkeen tiedossa. Tai ainakin niin toivon. 

Arkeeni ei onneksi vielä kuulu lapsia. Vaikka ne on toki haaveissa niin toisaalta olen kyllä ihan onnellinen, että niitä ei juuri nyt vielä ole. Jos jaksan hädin tuskin nousta sängystä väsymykseni vuoksi joinakin huonoina päivinä niin miten ihmeessä saisin esimerkiksi lapset vietyä päiväkotiin tai oltua heidän kanssa kotona.
En jaksaisikaan. Hirveä ajatus.
Onneksi sitä nyt ei tarvitsekaan miettiä.

Normaali arkeni alkaa ylihuomenna. Saa nähdä kuinka kovan stressi / ahdistusreaktion saan maanantai aamuna, kun herätyskello soi ja pitää herätä töihin. En ole ollut 2,5 kuukauteen töissä. 
Toivon todella, että kaikki menee hyvin. Se kun itsetunto ja luottamus itseensä ja omaan osaamiseensa on murskana muutenkin niin toivoo vain, että mitään ei käy. Että kaikki menisi hyvin niin voisin huomata, että en ehkä olekaan ihan niin surkea minä itseäni pidän. 

Katsotaan, tulen varmasti kirjoittamaan ensimmäisistä työpäivistäni, että miten meni ja miltä minusta tuntuu.