Lapsuuden traumat

Lapsen keinot selviytyä vaikeiden kokemusten kanssa ovat vielä kypsymättömiä. Lapsen selviytymiskyky on riippuvainen lapsen saamasta turvasta ja hoivasta. Suotuisissa olosuhteissa lapsi saa turvaa aikuisilta. Aikuiset auttavat lasta selviytymään vaikeista kokemuksista. Näin lapsi oppii selviytymiskeinoja, joita hän pystyy käyttämään kasvaessaan yhä itsenäisemmin.

Varhaisissa suhteissaan traumatisoituvan lapsen täytyy paitsi selvitä trauman kanssa, myös löytää keinot sopeutua ympäristöön, joka traumatisoi häntä toistuvasti pitkän ajan kuluessa. Erityisen ongelmallista on se, että trauman aiheuttajina ovat hoivanantajat, joista lapsi on täysin riippuvainen. Lapsi kokee hätää ilman ratkaisua. Sama vanhempi, joka olisi ratkaisu lapsen hätään, on hädän aiheuttaja. Tällainen trauma muokkaa kehittyvän lapsen koko persoonaa.

Tällaisesta traumasta ei ole helppo toipua, koska kyse ei ole yksittäisestä tapahtumasta vaan tapahtumien sarjasta lapsen suhteessa hoivanantajiin. Lapsen mieli rakentuu suhteessa hoivanantajiin. Hänen ymmärryksensä itsestään syntyy siitä, miten hän tulee ymmärretyksi. Varhainen trauma sulautuu osaksi ihmisen persoonaa ja tapaa olla suhteessa toiseen ihmiseen.
( Mikä on kehityksellinen trauma? )

Olin kuulemma aina iloinen lapsi.

Olen alkanut tässä nyt hiljalleen miettiä, että mitä kaikkea minun tulisi sitten siellä psykoterapiassa puhua. Mistä minun kuuluu siellä puhua? Varmaankin siitä mikä ahdistaa ja masentaa. Mutta mikä sen on aiheuttanut? Ei harmainta aavistusta.

Olen tässä hetken aikaa jo miettinyt lapsuuttani.
Se ei ainakaan minun muistikuvieni perusteella ole pelkkää iloa ja naurua, hyvinvointia ja avoimuutta, turvaa ja keskustelua.
Minulla on paljon negatiivisia muistoja lapsuudesta ja olenkin alkanut nyt miettiä, että kun elämäni on vihdoin "täydellistä" eli minun ei tarvitse mieheni kanssa olla mistään huolissaan, kun vihdoin voin luottaa siihen, että kyllä hän pitää minusta huolta eikä minun enää tarvitse esittää, että olen itsenäinen vahva nainen joka ei tarvitse ketään. Pärjään yksinkin ja pystyn aina huolehtimaan myös muista. Voiko siis olla, että nyt lapsuuden traumat alkavat tulla esiin, kun minulla on kaikki hyvin?

Minun ei tarvitse miettiä "mitään". Joten nyt lapsuuden traumat ja huonot muistot joita kanssani ei ole koskaan käsitelty kun olen ollut lapsi alkavat nousta pintaan.
En muista, että minun kanssani oltaisiin lapsena avoimesti keskusteltu asioista tai tunteista.
Alkoholi on ollut lapsuudessani läsnä niin kauan kuin muistan. Siitä on syntynyt suurin osa huonoista muistoista ja traumoistani. 
Sen vuoksi minä en juo alkoholia juuri koskaan. Vaikka humalassa ollessani olenkin vain iloinen ja "rakastan kaikkia". Vihaan alkoholia ja sen aiheuttamia ongelmia. Vihaan humalaisia ihmisiä. Etenkin jos ne kuuluu lähipiiriini. 
Miksi ihmeessä pitää aina turvautua alkoholiin ja humalaan? Minä en vain ymmärrä sitä. Mikä ihme siinä alkoholissa ja humalassa niin viehättää? Miksi mieluummin juoda ja peittää ongelmat kun puhua niistä? En luultavasti koskaan saa vastauksia näihin kysymyksiin. Menee vain rahaa, tulee krapula, huono olo, morkkis ja mitä lie kaikkea. Silti sama kaava jatkuu. En ymmärrä miksi.

Minä olenkin jo päättänyt, että jos me joskus mieheni kanssa saamme lapsia niin tiedän tasan tarkkaan, että millaista lapsuutta omalle lapselleni en halua. Oman lapseni ei tarvitse sietää alkoholia ja sen tuomia ongelmia ja turvattomuuden tunnetta kotonamme. Lapsemme ei tarvitse huolehtia vanhemmistaan kun vanhemmat ovat humalassa. Se ei ole lapsen tehtävä. 
Minä itse muistan nuorena ollessani, että olen joutunut pitämään "huolta" vanhemmastani koska hän on ollut humalassa. Käskenyt mennä sänkyyn nukkumaan, kun on nukahtanut tv päälle tuoliin täysissä vaatteissa ym.
Vanhempani erosivat kun olin 11-12 vuotias muistaakseni?
Jäin isäni kanssa asumaan kahdestaan ja äitini muutti pois. Ainakin olen ollut 12 v kun olen kirjoittanut äidille kirjeen jossa kyselin millaista on asua uudessa asunnossa. Siitä päättelin, että ehkä he ovat juuri silloin eronneet. Kirjeessäkin puhun ryyppäämisestä. Onko normaalia, että 12 vuotias tietää mitä ryyppääminen tarkoittaa? 
Muistan erosta vain sen, että minulle ei oltu puhuttu mitään ennakkoon siitä. Minulle ei oltu rehellisiä ja avoimia. Minä sain itse selville asian silloin vahingossa. Muistan ainoastaan sen kuinka paljon itkin ja kuinka paljon suutuin silloin.
Isääni minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä vaikka hän olikin hyvin usein humalassa ja meillä oli samat kotiintuloajat. Minä olin kavereiden kanssa ulkona ja isäni istui lähikuppilassa. Molemmat tulimme kotiin kello 21 tai 22. Hän piti myös kiinni näistä. Onhan se sinänsä hyvä asia. 
Isä ei koskaan ole ollut millään tasolla aggressiivinen tai muuten sellainen, että minun olisi tarvinnut häntä pelätä humalassa. Muita suvussani olevia sitten kyllä.
Olen ollutkin ihan tyytyväinen, että jäin isäni kanssa asumaan vanhempieni erottua. Vaikka muistan, että halusin lähteä silloin äidin mukaan.

Tuntuu, että tämä blogiteksti on niin sekava tällä hetkellä, mutta niin on myös ajatukseni.
Päässäni pyörii tällä hetkellä niin paljon muistoja lapsuudesta, että en tiedä mitä teen niille kaikille. 
On paljon asioita joita muistan ja jotka on sellaisia joita en voi tänne edes kirjoittaa. Asioita  jotka on oikeasti järkyttäneet minua kun olen ollut oikeasti pieni.
Asioita joita pienen lapsen ei koskaan kuuluisi nähdä.
Asioita joista ei ole koskaan puhuttu ääneen.

Siksi teenkin lupauksen omille tuleville lapsilleni

Sinun/teidän ei KOSKAAN tarvitse sietää alkoholia kotona tai hoidossa.
Vanhempinanne lupaamme, että olemme avoimia kaikesta ja keskustelemme kaikesta.
Te tulette aina olemaan turvassa.

Pidän vitriinissäni esillä nämä ja
minulla on myös kastemaljani
jossa on kastettu isäni puolelta
jo muistaakseni jostain 1920-luvulta
saakka.