Olen(ko) vainoharhainen(?)

Eräs hyvä ystäväni kysyi tänään minulta, että onko minusta tullut vainoharhainen ahdistuksen ja masentuneisuuden myötä - vastasin että kyllä on.

Kun aloimme siitä juttelemaan ja huomasinkin, että kuinka paljon oikeasti mietin asiaa ja ajattelen koko ajan, että joku minusta puhuu jossain tai ajattelee, että en tee jotain. Töissä siis. Kotonahan sillä ei ole väliä.
Paitsi että on... Juuri tajusin tuon kirjoittaessa, että kyllä minä mietin mitä muut ajattelee esimerkiksi kodistani. Olenpa idiootti.

Mietin lähes taukoamatta töissä, että jos joku minua vilkaisee tai katsoo ohimennen niin hän varmasti miettii "Taas Katja ei tee mitään".
Tai että ihmiset ajattelee minun näytteleväni "kiireistä" tai että teen mukamas jotain, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain muuta hommaa töissä. Tai auttaa. "Keksin" itselleni "tekemistä" että vaikutan siltä, että minulla on töitä tehtävänä vaikka oikeasti en tekisi mitään? Onko tuossa mitään järkeä? Varmaan ei.
Ajattelen myös, että kaikki ajattelee etten vain halua vastata puhelimeen sen soidessa vaikka minulla on oikeasti jokin muu asia pahasti kesken. 
Olen myös varma, että ihmiset puhuvat minusta töissä jotain. 
"Katja ei tee sitä tai tätä. Katja vain huijaa. Ei Katjalla oikeasti ole mitään. Katjahan voi ihan normaalisti - nauraa ja hymyilee."

Voihan ahdistunut ja masentunutkin nauraa ja hymyillä.
Olen aina ollut melko hyvä peittämään tunteitani. 
Kyllähän jalka murtuneenakin pystyy jotenkin kävellä.

En pysty tällä hetkellä käsittelemään kun yhtä asiaa kerrallaan. Multitasking ei tule enää kuuloonkaan. Saatan sähköpostia kirjoittaessa menettää ajatukseni viisi kertaa kesken kirjoituksen ennen kuin voin painaa 'lähetä'. Sen takia, että puhelin soi tai joku sanoo jotain tai kuulen jonkun äänen mihin korvani automaattisesti reagoi. Ajatuskupla vain puhkeaa ja katoaa tuulen mukana ja minun täytyy rakentaa koko ajatus nollasta uudelleen. Aloitan sen lukemalla asiakkaan sähköpostin uudelleen koska minulla ei ole enää mitään hajua, että mitä siinä edes luki - vaikka se olisi kolmas kerta kun luen sen uudelleen. 
Sitten luen, että mitä kaikkea olen siihen ajatuskatkokseen asti saanut kirjoitettua - saan ajatuksesta kiinni ja jatkan vastaustani kunnes - puff - jokin katkaisee ajatukseni. Taas.

En voi sille mitään.

Minusta tuntuu henkisesti pahalta tämä kaikki. Niin kuin aiemmin kirjoitinkin, että tuntuu että olen epäonnistunut ihmisenä ja elämässä sekä työssäni. Sen vuoksi töissä yritinkin heti hypätä mukaan auttamaan pahimman pyörremyrskyn keskelle. Se sattuikin vain omaan nilkkaan - ahdistuskohtaus puhkesi kesken työnteon ja myöhemmin itkin.
Eli on vain oikeasti otettava rauhallisemmin.
(Tänään tein hintalappuja, pyykkäsin, siivosin, avustin muita työkavereita, hoidin sähköposteja ja puhelinta, siinä se aikalailla)

On vaan jatkuvasti takaraivossa jossain jokin ääni joka sanoo, että mitähän nuokin miettii ja puhuu. En saa sitä ääntä pois päästäni koska en pysty paikantamaan sen sijaintia. Tiedän, että huonosti selitetty mutta tämä on vain jännä tunne. Voihan se olla, että ketään ei kiinnosta tippaakaan mitä siellä teen tai että voinko auttaa vai en, mutta silti mietin ja epäilen koko ajan toisin.
Ihmiset katsoo ohimennen kuinka "en tee mitään". Joku tulee pyytämään asiaa kysyen "onko sinulla nyt mitään tekemistä" ja jos sanon, että on niin se varmasti vaikuttaa, että ei todellakaan ole ja en vain halua auttaa - istun koneen ääressä "kirjoitellen vihkoseeni jotain". 
Jokin asia mitä saatan tehdä voi olla todella pieni asia kuten esimerkiksi juuri se sähköpostien lukeminen ja hoitaminen, puhelun jälkeen kaikkien asioiden tarkistaminen, pyykkääminen, siivoaminen - mitä ikinä teenkään niin vaatii minulta tällä hetkellä 110% täyden keskittymisen. Jos en kirjoita kaikkea ylös heti niin 2 sekunnin päästä se asia on jo hautautunut niin syvälle jonnekin, että se jää tekemättä minulta kokonaan.
Siksi haluan tehdä kaiken kohdaltaan. En halua jättää mitään asiaa kesken, koska tiedän että en tule palaamaan siihen asiaan enää, Koska en muista.
En halua, että minun keskeneräiset asiat jää toisten hoidettavaksi.
Sen takia minulla kulkee koko ajan mukanani muistikirja, kynä ja yliviivaustussi. Aina kun olen hoitanut jonkun asian niin yliviivaan sen. Väri kertoo minulle, että minun ei tarvitse noteerata kyseistä tekstiä enää. 

Tämä on hullua ja stressaa ja ahdistaa minua itseänikin. 
Kuinka olen ennen pystynyt töissä multitaskaamaan ongelmitta, kaikki asiat sujunut rutiinina ilman sen kummemmin miettimättä ja nyt ollaan siinä pisteessä, että välillä melkein pitää omasta nimikyltistä katsoa oma nimikin.

Minä yritän parhaani. 
Antakaa anteeksi hitauteni ja heikkouteni.
Antakaa anteeksi, että oikeasti kirjaimellisesti unohdan kaiken.
Antakaa anteeksi, että sanon ei.
Antakaa anteeksi jos sanon, että en vain pysty.

Antakaa anteeksi, että olen tällä hetkellä vähän yksinhertainen.

Anteeksi.

😞💔💜💜