Painajaisten riivaama

Viimeyönä olin kuolla. Kahdesti.

Heräsin juuri ennen viimeistä hengenvetoa paniikissa ja hiestä märkänä.

Näin taas monia monia unia viimeyönä, mutta ainoat jotka jäi kummittelemaan oli ne kaksi kauheaa painajaista joissa taistelin hengestäni peläten etten selviä.

Olin mukana kolmen hengen puukkohipassa. Olin "hyvien" puolella aluksi kunnes mukamas vahingossa puolellani ollut henkilö löi minua suurella viidakkoveitsellä kaulalle - siitä alkoikin sitten selviytyminen. Esitin kuollutta koska tajusin, että puolellani ollut henkilö teki sen tahallaan. Hän petti minut. Tiesin, etten selviä. En vain halunnut hänen tekevän sitä uudelleen. Heräsin juuri ennen viimeistä hengenvetoa. Lämpimän veren peittämänä yksin lattialla maaten.

Kävin ulkona tupakalla saadakseni kylmää ilmaa hien peitossa olevalle iholleni.
Sydän hakkasi ja uni pyöri mielessäni uudelleen ja uudelleen. Katsoin kelloa ja se on 3.00 yöllä. Ei nyt vielä viitsi jäädä hereillekään.
Kävin vessassa ja otin lasin kylmää vettä ja menin takaisin sänkyyn. Lakana on nihkeä. Peittokin tuntuu nihkeältä. Hyi.
Nukahdin.

Olin metsässä pakoillen porukkani kanssa tarkka-ampujia. Hyppäsimme bussiin jolla yritimme päästä pakoon näitä metsästäjiä. En edes tiedä miksi me olemme kohde. Miksi he yrittävät päästä meistä eroon? Kuka haluaa päästä meistä eroon?
He olivat levittäytyneet metsään niin, että jokaisella oli oma kohde. Sitä mukaan kun linja-auto ajoi metsätiellä he ampuivat yhden meistä. Minuun he eivät osuneet. Joka kerta, kun he missasivat jonkun meistä, meidän piti nostaa käsinoja ylös. Miksi? Ei harmainta aavistusta. 

Minä ja kaksi muuta selvisimme bussimatkasta ja päädyimme lopulta jollekin vanhalle hylätylle talolle. 
Tarkka-ampujatkin tiesivät, että me ollaan siellä. Tulitus jatkui. Ei tästä voi selvitä hengissä. Taas yhteen meistä osui. Näin kuinka osuma tuli kanssaolijaani päähän. Teki mieli huutaa. Teki mieli vain mennä esille, että tämä piina loppuisi. 

Löysimme jostain raudasta tehdyn ison laatikon jonne päätimme mennä piiloon toisen selvinneen kanssa olijani kanssa. Siitä ei menisi luodit läpi ja olisimme siellä turvassa. 

Olimme laatikossa piilossa. Hiljaa.

Siellä oli pimeää.

Kuulimme vain, että ympärillä luotisade oli hellittänyt. Hiirenhiljaista. Mitä seuraavaksi?

Odotimme. Pelotti. Kuulin vain oman sydämeni hakkaavan niin kovaa, että pelkäsin ampujien kuulevan sen myös.

Kuorma-auto ajoi viereemme. Kuulimme ampujien keskustelevan ja he huomasivat ja tiesivät, että kaksi puuttuu.

Laatikko jossa olimme alkoi liikkua. Ei voi olla totta, he tietävät että olemme sisällä. Se on loppu nyt.

Laatikko heitettiin kuorma-auton lavalle ja auto lähti liikkeelle. Minne me päädytään? Pelottaa?

HERÄÄ!!!!

Ei. En osaa herätä kesken unien. En ole koskaan osannut. Se on vain kiltisti katsottava miten tämäkin päättyy. Päättyykö se luotiin? Päättyykö se johonkin muuhun?

Laatikko jossa olimme avautui ja ensimmäinen asia jonka näin oli aseen piippu. 
Se laukesi ja ennen kuin tiesin edes osuiko luoti minuun vai kanssa olijaani heräsin.

Paniikissa, hiestä märkänä ja sydän hakkasi rintaan. 

Kello on melkein 9. 

Eiköhän tässä jouda kahvin keittoon. Olen saanut tarpeekseni taas tästä yöstä.

Nukuin yli 9 tuntia viimeyönä, mutta eipä ollut taas kovin levollinen yö.

Onneksi huomenna on lääkärin tapaaminen. Pitääkin keskustella tästä uniasiasta hänen kanssaan.

Ostin e-kirjana yhden unikirjan ja kirjoittelenkin siitä varmasti, että olenko oivaltanut jotain kunhan pääsen siinä hieman eteenpäin.