Itsetunto edelleen pohjamudissa

Itsetuntoni on edelleen todella surkea.

Kyseenalaistan kaiken oman tekemiseni edelleen - etenkin töissä. Osaanko tarpeeksi? Olenko oikeasti hyvä? Mitä minustakin mietitään jos sanoisin johonkin ei? Pidetäänkö minusta työkaverina? 

En tiedä, että miten kirjoittaa nyt mieleni päällä olevasta asiasta ilman, että joku tajuaa mistä puhun. Eli en edes yritä salailla asiaa - annan vain tulla. Onhan tämä kuitenkin minun blogi, minun terapiakeinoni päästää sisällä mylläävät ajatukset ja ahdistukset ulos.

Tämä liittyy työhöni. Voihan se olla, että nyt taas vain minun oma mieleni temppuilee ja luo täysin vääriä mielikuvia ja ajatuksia, mutta minulle ne tuntuvat todella aidoilta.
Meillä oli palaveri. Siinä käytiin ihan normaaleja ja päivänselviä asioita läpi. Parannusliikkeitä ynnä muuta. Jotka minä ymmärrän. Koen taas vain itseni huonoksi sen suhteen, että en ole tehnyt niitä kaikkia esimerkiksi viimeviikolla vaikka olisi pitänyt tehdä enemmän niitä asioita joista keskusteltiin. Mietin, että nyt kun voin paremmin niin työkaverit ajattelee, että pystyn palaamaan 100% kaikkiin työtehtäviin ilman ongelmia. Ei - en pysty. Edelleen minua ahdistaa ja pelottaa tietyt työtehtävät. Olen huomannut ehkä enemmän jopa vältteleväni niitä, kuin sanomalla että en pysty. 

Koska en halua niitä katseita. Niitä supinoita. Siitä kuinka "esitän", että en pysty ja sitten muut ajattelee että en vain halua. 

Luin sitten sähköpostista palaverimuistiota jossa luki kohta "töissä ei keskitytä töihin" , "jokainen miettii käytöstään, että voisiko siinä olla parantamista". 

Tämähän osuikin sitten minuun puukon lailla. Selkään. Aloin välittömästi syyllistää itseäni. Se olen ihan varmasti minä joka ei keskity töihin ja jonka käytöksessä on parantamisen varaa. Vaikka en kyllä tiedä edes, että miksi. Olenhan kuitenkin aina ystävällinen? 

Olen tietoinen siitä, että varmaan muita häiritsee / vitu**aa se, että olen yhden työkaverini kanssa läheinen töissä. 

Käytävällä kun kohdataan niin saatamme muutaman minuutin hullutella ja pitää hauskaa jos ei ole mitään muuta juuri meneillään ja sitten palaamme omien työtehtäviemme pariin. Tietenkin jos on kiire ja töitä tehtävänä niin emme jää hulluttelemaan. On kuitenkin sen verran tilannetajua.

Onko tästä tullut valituksia? Onko tämä se syy, että muut ajattelevat että en tee töitä tai keskity työhöni ja minun pitäisi mennä itseeni ja miettiä omaa käytöstäni?

En kuitenkaan tietääkseni ole koskaan jättänyt töitäni tekemättä? Onko tämä ollut kateellisen panettelua vai eikö minusta/meistä vain pidetä? 

Tämä on kuitenkin sellainen asia ja hetki joka saa minut jaksamaan töissä. Minua jos alkaa ahdistaa ja alan tuntemaan painetta töissä niin ystäväni saa minut aina piristymään ja nauramaan. Jolla saan työnnettyä nämä negatiiviset ajatukseni pois. Kun taas palaan työni ääreen tämän muutaman minuutin hulluttelun jälkeen niin oloni on huomattavasti kevyempi.

Se piristää. Tarvitsen sitä. 

Tuntuu, että minusta valitetaan. Ehkä asia ei ole niin mutta se on minun tuntemukseni. Ja pelkoni.

Nyt mietin koko ajan, että onko asia näin mitä olen nyt oman pääni sisällä ajatellut. Enkä saa sitä koskaan tietää. Vaikka menisin suoraan työkavereiden puheille niin ei kukaan koskaan mitään suoraan myöntäisi. 
Asia ei koskaan tule selviämään ja minun täytyy vain oppia elämään asian kanssa.

Kuitenkin tiedän, että en ole koskaan jättänyt töitäni tekemättä tai puolitiehen sen takia, että haluaisin vain hengailla ystäväni kanssa jossain nurkassa. 

Olen mielestäni ollut aina ystävällinen kaikille ja yritän aina auttaa jos vain suinkin pystyn, mutta tässä vaiheessa matkaani paranemiseen aivoni ovat edelleen melko "muussia". En pysty edelleenkään pitämään ajatuksia normaalisti kasassa. Sen vuoksi minun on välillä sanottava ei. Anteeksi työkavereilleni siitä. En tee sitä sen vuoksi, että en haluaisi auttaa vaan sen vuoksi, että en vain henkisesti kykene. Liikaa asioita jo päällekkäin ja jos otan sinne lisää niin edelliset asiat/ajatukset tippuu kyydistä ja ne jää sitten tekemättä.

Minä yritän.

Voin nyt vain keskittyä siihen, että teen työni edelleen omasta mielestäni hyvin. Koittaa olla välittämättä muiden ihmisten katseista ja puheista. 

En kuitenkaan halua muuttaa itseäni ja käytöstäni niin, että kuljen töissä zombien lailla. Että en ole enää minä. Koskaan nauramatta ja hymyilemättä - tervetuloa kolmas romahdus.

Saan voimaa niistä pienistä hetkistä, kun halaan ystävääni töissä ja saamme hetken nauraa ja unohtaa paineet joita on työpäivän aikana syntynyt. Sen jälkeen voin taas hieman selkeämmillä ajatuksilla jatkaa töitäni. 

Antakaa anteeksi jos olen ollut paska työkaveri jostain syystä. Yritän parhaani töissä ihan joka ikinen päivä. 

Sen vuoksi olenkin kotona aivan raato siihen saakka, kun pitää taas palata töihin.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.