Muutoksia työntekoon

Tällä viikolla meni taas turhankin kovaa töissä ja romahdin. Keskiviikkona - viimeisenä työpäivänä tällä viikolla kello 14.00 tuli romahdus. Olin aivan hukassa ja aloin vain itkeä.

Ensimmäinen päivä meni ihan kivasti, olinhan saanut levätä pitkän viikonlopun. Työpäivän jälkeen olin kuitenkin aivan poikki ja huomasin, että jo sen ensimmäisen työpäivän jälkeen alkaa voimavarani paukkua lähes miinuksen puolella. Onneksi keskiviikkona oli iltavuoro. Olin aamulla niin totaalisen väsynyt, että jo ennen iltavuoron alkua yritin ottaa päiväunet - tuloksetta. En osannut nukahtaa, kun odotin kellon soittoa että täytyy lähteä töihin. Järkyttävä väsymys henkisesti ja fyysisesti päänsäryllä kuorrutettuna painoin läpi keskiviikon iltavuoron.
Torstaina sitten olikin aamuvuoro. Vaikka tietääkseni nukuinkin hyvin edellisen yön ollen todella poikki niin oloni ei ollut levännyt. Ajattelin, että en pärjää koko päivää töissä menettämättäni järkeäni jossain vaiheessa - ja niinhän siinä kävi.
3 työpäivää putkeen on liian raskasta minulle toistaiseksi. Minulla ei ole riittävästi aikaa palautua henkisesti ja fyysisesti työpäivien välillä joten sovimmekin esimieheni kanssa, että saan alkaa tehdä 1+2 tai 2+1 viikkoja. Eli välipäivä levolle. 
Tänään vasta ensimmäistä kertaa koko viikossa tunnen oloni suhteellisen levänneeksi ja virkeäksi. Eilen nukuin melkein 3 tunnin päiväunet, menin 22.30 nukkumaan ja heräsin 9.00. 
Nyt on suht hyvä olo siis.

Torstai aamuna jo huomasin, että ajatukseni harhailee jo työpaikalla ennen työvuoron alkua ja mietin jo hermostuneena, että mitähän teen tänään töissä. Minua stressasi ja pelotti jo etukäteen. 
Aamuni siis alkoi jo pienellä ahdistuksella. 
No töihin päästyäni huomasin, että pitäisi olla ihan ok päivä tulossa - olin väärässä.

Olin kaikkien heittopussina. Eihän työkaverini voi tietää, että kaikki muutkin työkaverit ovat jo pyytäneet minulta apua. Enkä sanokaan, että se on väärin. Mutta teen vain itselleni väärin sen kanssa, että en osaa sanoa ei. 

Enkä osannut taaskaan sanoa ei. Miksi se on niin vaikeaa? Osui taas omaan nilkkaan. 
Aamusta asti minulla oli sellainen olo, kuin minulla olisi ollut 39 astetta kuumetta. Kylmä ja tuskanhiki vuoron perään. Kuumetta ei kuitenkaan ollut.

Myöhemmin aamupäivällä minua alkoi heikottaa ja pyörryttää ihan tosissaan. Istualtaan oli ihan hyvä, vähän vain huono olo mutta jos yhtään lähdin kävelemään niin minusta tuntui, että pyörtyisin hetkenä minä hyvänsä. Sitten saapui myös siihen kirsikaksi kakun päälle ihan järkyttävä päänsärky. 

Sain esimieheltäni onneksi päänsärkylääkkeen joka ihme ja kumma auttoi. Kerrankin - mitä lienee oli. Kun tavalliset Buranat ynnä muut ei auta ollenkaan.

Jatkoin työntekoani niin hyvin, kuin suinkin vain pystyin. Autoin parhaani mukaan, tein hommia parhaani mukaan - vaikka se ei kaikille ollutkaan riittävästi - minusta kun piti käydä heti valittamassa ilmeisesti... 

Meni siihenkin hermot sitten päivän lopussa... Ei siitä sen enempää.

Loppujenlopuksi minä vain romahdin. Seisoin huoneen ovella joka minun piti valmistella työkavereideni puolesta, mutta minulla ei ollut aavistustakaan että mitä minun piti siellä tehdä.
Oli ihan sellainen olo, että en ollut koskaan nähnytkään kyseistä huonetta ja ihan kuin en olisi ollut päivääkään tehnyt tätä työtä. Ahdistuskohtaus iski ja itku tuli silmään. Menin sitten toimistoon esimieheni kanssa juttelemaan jonka jälkeen nappasin kupin kahvia ja menin ulos hengittämään ja kävelemään. Kävelin hitaasti edestakaisin keskittyen hengitykseeni, että sain sen tasaantumaan ja join kahvin siellä rauhassa. Ilman meteliä, ilman pyyntöjä, ilman puhetta - kaikessa "hiljaisuudessa".

Oloni onneksi siitä vähän sitten parani. Päänsärky tuli takaisin entistä kovempana ahdistuksen laukeamisen ja itkukohtauksen jälkeen, mutta huimaus ja kuumeinen oloni oli poissa.

Voiko olla, että kaikki tämä oli jonkunlaista stressireaktiota?

Näin minä sen ainakin itse tulkitsen. 

Onneksi nyt kun on pääsiäinen tulossa niin pyhäpäivien vuoksi minulla on muutama 6 tunnin työpäivä 8 tunnin sijaan. Työvuorot kun on jo tehty sillä 3 peräkkäisellä työpäivällä, mutta onneksi on lyhyempiä päiviä. Ja minun täytyy nyt vain osata jarrutella itseäni. 

En edelleenkään muista tätä joka päivä. 

Kyllä tämä tästä vielä.

Apua olen jo saanut terapiasta ja katsotaan, että miten sitten se psykiatrin aika menee. Ja työterveyslääkärin.

Hyvää viikonloppua kaikille!