Liikunnan ja ravinnon merkitys

Ahdistus ja masentuneisuus usein vie kaiken ilon ja mielihyvän liikuntaa ja normaalia syömistä kohtaan - minulla siis. 
Olen huomannut tässä menneiden kuukausien aikana, että ulos pääseminen liikkumaan on erittäin vastenmielinen ajatus. 
Vaikka joku tarjoaisi minulle miljoona euroa siitä, että käyn pienen 30 minuutin kävelyn koirani kanssa niin mieluummin valitsen sohvan ja persaukisuuden kuin lähden 30 minuutiksi ulos ja saisin miljoonan. 
Tällainen suhde minulle on muodostunut liikuntaan romahdukseni jälkeen.
Metsälenkeille olen päässyt muutamia kertoja ihan vain sen voimalla, että minulla on ollut seuraa mukana. En ole ollut yksin.

Ravinto...
Ei voi muuta sanoa, kuin että voi hyvä luoja.
Minun suhteeni ruokaan ja ravintoon ei ole millään tasolla terveellä pohjalla. Ahmin, herkuttelen, syön erittäin väärin. Syön suruun, syön ahdistukseen, syön koska kaapissa on joten syötävää, syön kun on tylsää, syön koska on nälkä, syön koska suulla on nälkä, syön koska harmittaa, syön koska on ikävä. Keksin AINA jonkin syyn / tekosyyn syömiselleni. On se sitten palkinto tai rangaistus.
En muutenkaan tykkää ruoanlaitosta ja nyt näiden menneiden kuukausien aikana en ole tehnyt sitäkään vähää ruokaa.
Useimmiten nälkään on mennyt aamulla myslijogurtti aamupala, sitten välissä vähän jotain hyvää ja kun jossain vaiheessa lounasaikaan yllättää nälkä niin useimmiten muutama leipä on tullut syötyä. Illemmalla taas kauhea nälkä ja siihen nälkään onkin mennyt taas jotain hyvää.
Eli ravinnon ja energiansaantini on ollut aivan väärällä mallilla. Sekin voi olla yksi syy miksi on niin energiaton olo jatkuvasti. 
Nyt töissä käydessä sentään syön sen yhden lämpimän aterian ruokatauolla (lähes aina jonkinlainen valmisateria). 

Nyt muutaman kerran olen taas saanut huomata ravinnon ja liikunnan vaikutuksen mieleen sekä elimistöön. 
Näin kävi pääsiäisenä mökillä sekä eilen.
Normaalin lämpimän aterian jälkeen kävimme pienellä lenkillä jonka jälkeen pieni lepo sohvalla. Hetki sen jälkeen ei enää väsyttänytkään ja huomasin, että minullahan on itseasiassa enemmän energiaa kuin aiemmin.
Puhumattakaan päivistä jolloin en tee mitään muuta, kun pidän sohvaa paikallaan.
Olo oli hyvä - joten herääkin kysymys ; Miksi ihmeessä en tee tätä enemmän? 
Ei sen tarvitse olla 10km lenkki. Ei minun tarvitse kävellä ja juosta hiki hatussa puolta tuntia.
Eilen kävelimme tuossa lähellä olevalle grillauspisteelle ja siellä koirat saivat vapaana olla ja juosta. Me vain istuimme ja juttelimme, kävelimme siellä hiljalleen ympyrää ja olimme.
Sitten lähdimme hitaasti kävelemään takaisin kotia kohti.
Se tuntui hyvältä. Se ei tuntunut liialta suorittamiselta. Ehkä tämä onkin minun ongelmani. Kun käydään lenkillä, niin se tarkoittaa sitä, että nyt mennään lenkille! Ja silloin pitäisi kävellä reippaalla tahdilla koko lenkki pysähtymättä ja hien pitää valua kotiin päästessä ja reisien pitää säkenöidä vauhdista.

Ei. Ei. Ja EI!

Nyt minä lupaan itselleni, että aina kun on hyvä päivä ja yhtään edes tuntuu siltä, että olisiko energiaa lähteä vähän ulkoilemaan niin menen tuonne samaiselle grillauspaikalle. Vietän siellä hetken nauttien ulkoilmasta ja koiristani. En ota sitä urheiluna. Otan sen rentoutuksena.

Minä lupaan tämän itselleni.

Aiko nautti ihan todella paljon. Sai hulluja hepulikohtauksia
ja juoksi vain ympyrää! 😅
Talviturkin kävi heittämässä myös.
Ensimmäisen molskahduksen kuulimme, kun siskoni
kanssa istuimme grillipaikalla ja juttelimme.
Sitten tulikin maailman iloisin islantilainen meidät melkein
kastelemaan.
Tämä eläin on tällä hetkellä yksi suurimmista valopilkuista 
elämässäni.💜 Tämä on niin hieno koira, että en vieläkään
voi uskoa, että Aiko oikeasti on vain tällainen.
Mamman kultapoika 💙💚

Oikeanlainen ravinto yhdistettynä liikuntaan antoi lisää energiaa - vau... 
Olisitteko uskoneet.

Sehän siinä onkin, että kun on tällaisessa elämänvaiheessa niin se ei ole niin helppoa - "Lähdet vain kävelemään". Olen yrittänyt väkisin menemistä, mutta se ei ole todellakaan minun juttuni. Päivä oli vielä enemmän pilalla. Koira ei nauti enkä minä nauti. Kaikki ärsyttää, koira ärsyttää, vastaantulijat ärsyttää... Mutta olen jo opetellut olemaan itselleni armollisempi. Että en ruoski itseäni niistä tekemättömistä asioista vaan iloitsen niistä onnistumisista! 
Tulee huomattavasti parempi ja kivempi olo, kun saa taputtaa itseään olkapäälle että hyvä minä! Minä tein sen! - kuin se että "miksi en taaskaan".

Muistakaa siis olla armollisia itsellenne. Elämän ei tarvitse olla supersuorittamista koko ajan. On ihan ok jättää välillä tekemättä ja päästää irti.
Muistakaa, että ravinto ja liikunta ihan oikeasti kuuluu siihen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.
Hyvinvointi ei ole itsestäänselvyys niin kuin emme me ole ihmisenäkään. Kaikkea pitää huoltaa. On se sitten pää tai jalat.  

Minä kun sitä en muistanut kuukausiin. 
Ja sen vuoksi tulleet muutokset ovat ajaneet itsetuntoani enemmän vain maanrakoon. Mutta ainakin tällä hetkellä on sellainen olo, että kyllä täältä vielä noustaan!