Mielenterveys ja mt-palvelut

Haluan jakaa oman mielipiteeni ja omat kokemukseni Suomen mielenterveyspalveluista.

Millaista hoitoa ja tukea olen saanut ja muutaman läheisen tilannetta vierestä seuranneena. 

En ole koskaan aiemmin tukenut mitään tällaista. Roosa nauhoja onkin enemmän tai vähemmän jatkuvasti tarjolla, mutta en ole koskaan niihinkään lähtenyt. 

Mutta tähän lähdin mukaan, koska se koskettaa minuakin henkilökohtaisesti.

En usko, että mielenterveyspotilailla voi koskaan olla liikaa tukea ja hoitoa. 4€ sijoitus ei ole paljon pois minun lompakostani, mutta jos mahdollisimman moni laittaisi 4€ tukeakseen mielenterveyspalveluita niin ehkä sillä saisimme vaikutettua.

Oman sairastumiseni myötä olen alkanut ymmärtää tätä aihetta vielä enemmän. Olen aina ymmärtänyt enkä koskaan ole vähätellyt mielenterveyteen liittyviä asioita. Mutta nyt oman sairastumisen myötä olen ymmärtänyt vielä paremmin sen kuinka tärkeää tukiverkosto, apu ja puhuminen on. Yksin jääminen on pahinta mitä voi tässä tilanteessa olla ja myös kynnys pyytää apua ja "vaivata" muita ihmisiä on todella suuri. 

Me mt-potilaat emme missään nimessä halua vaivata muita omilla asioillamme ja sen vuoksi jäämme yksin. Olemme hiljaa. Kärsimme yksin oman päämme sisällä. 

Sen vuoksi "Mitä kuuluu?" , "Miten voit?" , "Onko kaikki hyvin?" , "Olen tässä kun tarvitset." ym. ovat enemmän kuin tärkeitä. Me olemme hiljaa, me emme puhu kaikille, me piilotamme tunteemme, me emme näytä kuinka pahalta tuntuu ja miten huonosti oikeasti voimme. Koska niistä puhuminen sattuu ja saa meidät romahtamaan. Mutta se onkin se avain tähän. Meidän täytyy romahtaa jonkun syliin, että voimme alkaa avautua asioista ja alkaa nousemaan maailman jyrkintä mäkeä ylös askel kerrallaan. Sen vuoksi läheinen ja luotettava tukiverkosto on kaikki kaikessa. 

Olen erittäin kiitollinen ja iloinen siitä, että minun oma työterveyslääkäri on alusta saakka ollut todella ymmärtäväinen ja ottanut tämän asian tosissaan ja oikeasti hoitanut ja auttanut. Olen tässä matkanvarrella käynyt muillakin lääkäreillä saman sairauden vuoksi ja tuli heti tunne, että minua ei uskottu tai että lääkäri ei oikein tiennyt, että mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä tai sanoa. 

Minulta kysyttiin, että tarvitsenko sairaslomaa ja että mitä haluan, että tehdään. Eihän mieleltään sairas ihminen pysty siinä tilanteessa toimimaan järkevästi. 

Niinpä pyysin vain 2 päivää sairaslomaa silloin. Se on lääkärin vastuulla pystyä arvioimaan potilaan mielenterveydellinen tila ja jos yleislääkäri ei siihen kykene on mielestäni silloin lähetettävä potilas eteenpäin jollekin joka on kyseiseen sairauteen enemmän tai vähemmän erikoistunut.

Onneksi minun kohdallani loppu hyvin kaikki hyvin ja pääsin osaaviin käsiin.

Mehiläisen työterveys on todellakin 5/5! Pisteet siis sille!   

Työterveyslääkärini kanssa kontrolloimme enää sitä, että millaisella tuntimäärällä teen töitä ja kuinka pitkään. Kaikki muu on siirtynyt julkiselle puolelle.

Nyt olen siirtynyt EKSOTElle mt- ja päihdepuolelle. Tällä hetkellä vieläkin menee kerran viikossa puhelinajalla (koronan vuoksi) "terapia" eli mielenterveysasioihin perehtynyt sairaanhoitaja. 

Sairaanhoitaja on todella mukava, hänelle on helppo puhua ja hänkin ottaa asian tosissaan. Hän on laittanut minut kontrolliverikokeisiin edellisistä olleen yli vuoksi ja koska lääkkeitä on tullut nyt syötyä useampi kuukausi niin kuuluu rutiinitoimenpiteisiin. 

Myös ahdistus- ja masennuskyselyt on tehty heti ensimmäisillä kerroilla sekä myös muut kartoitukset.

Myös psykiatrille sain "akuuttiajan" joka on huomenna. Muutoin ajat olisivat menneet todella pitkälle.

Sairaanhoitaja oli huolissaan siitä, että masennustani ei ole saatu korjaantumaan tällä lääkityksellä. Vaikka se on ahdistukseen auttanut niin pitkää myös kuitenkin mielialaani saada korkeammalle jolloin ne pienet asiat alkaisivat kiinnostaa taas ja saisin päiviini lisää merkitystä.

Koen itse henkilökohtaisesti tilanteeseeni nähden olevani ihan hyvissä ja osaavissa käsissä.

Toki tilanne olisi varmasti toinen jos olisin päätynyt siihen pisteeseen, että minun olisi pitänyt osastolle mennä.

Olen kiitollinen saamastani avusta kaikille minua hoitaneille ja minua tukeville.

Olen kuullut paljonkin osastolle pääsystä ja siellä olosta ja liian pian kotiuttamisesta. Mielestäni se on melko pelottava ajatus jos itse jo lähtökohtaisesti tietää, että ei tule pärjäämään kotona ja ilmaisee asian niin silti potkitaan kotiin kesken hoidon. Paikkoja ei ole riittävästi, aina löytyy se joku akuutimpi tapaus kuin itse on. 

Mikä on se raja, että pidetään osastolla? Jos on vaaraksi itselleen?

Pelkät itsemurha-ajatukset ja itsensä satuttaminen ei ole riittävä syy osastolle pääsemiseen tai siellä pysymiseen?

Minusta asia on pelottava.

Toki ymmärrän myös sen, että paikkoja on rajoitettu määrä - niitä ei vain yksinkertaisesti ole. Mutta se on todella epäreilua mielenterveyspotilaita kohtaan. Että kiristetään ja kiristetään palveluista jolloin asiakas niistä kärsii. Eihän se asiakas ole kuitenkaan syyllinen muiden tahojen ongelmiin.

Jonot erikoistuneisiin mt-palveluihin on todella tuskastuttavan pitkiä. Etenkin kunnallisella.

Yksityisellä voisikin päästä nopeammin erikoistuneille lääkäreille / terapeuteille, mutta mt-potilaana ei todellakaan ole varaa lähteä yksityiselle puolelle hoidettavaksi. Mt-potilaana jos on sairaslomalla kyseisen sairauden vuoksi tai tekee osasairauspäivärahalla niin kuin minä niin ei ole todellakaan varaa lähteä kustantamaan yksityisen puolen lääkärikäyntejä.

Niinpä on odotettava julkisen puolen palveluita ja otettava ne ensimmäiset ajat joita saa. Suunniteltava sitten omaa elämää näiden aikojen ympärille.

Vaikeassa tilanteessa oleva mt-potilas voikin romahtaa 1-2 kuukauden odottamisen aikana. Vaikka edes 2 tai 3 viikkoa on lyhyt aika joka menee nopeasti muilla niin mt-potilaalle tämä kyseinen 2 - 3 viikkoa on tuskastuttavan pitkä. 

Jo 2 viikossa voi saada muutaman romahduksen, miettiä että miksi minä, syyllistää, mennä parempaan, romahtaa uudelleen, ahdistus pahentua odottamisen vuoksi ja masentua entistä enemmän. 

Nämä tuskaisen viikot jotka on odotettava tuntuu elämääkin suuremmalta työltä. 

Odotat, että saatko apua vai et. 

Odotat, että lähteekö tämä tästä vai ei.

Odotat, että koska sitten seuraava käynti.

Itsellä ainakin epätietoisuus ja odottaminen lisää ahdistusta ja masentuneisuutta.

Tällä hetkellä on ihan ok tilanne, sillä minulla on viikoittain aika omalle sairaanhoitajalleni terapiaa varten ja huomenna psykiatrin aika. Selviää, että tuleeko muutoksia lääkityksiin ja miten jatkossa etenemme.

Mielestäni ehkä näin "lievästi oireilevana" mt-potilaana hoidon saaminen on ollut suhteellisen helppoa, mutta jos oireet ovat pahemmat ja tarvitsee intensiivisempää hoitoa niin voisi palvelut olla helpommin ja paremmin saatavilla. Nopeammin. 

Tämä siis on vain minun mielipiteeni ja mitä olen olen kuullut ihmisiltä joilla on minua suurempi tarve vielä erikoistuneemmalle hoidolle.

Toivon kaikille mielenterveyden kanssa painiville ihmisille erittäin paljon voimaa ja valoa jokaiseen päivään, että jaksatte rämpiä sen upottavan suon läpi. Joka päivä pitää rämpiä se sama suo - uudelleen ja uudelleen. Välillä se on enemmän upottava ja välillä se kantaa vähän paremmin.

Sitä se on. Jatkuvaa rämpimistä. Enemmän tai vähemmän.

Älkää pelätkö pyytää apua - uskaltakaa, se auttaa. Apua on aina tarjolla - on se sitten läheiset, ystävät tai tuntemattomat.

Netissä on erilaisia chatteja keskustelun, on puhelinnumeroita joihin soittaa, kriisiapua saa. 

KOSKAAN EI TARVITSE OLLA YKSIN - jos vain uskallat pyytää apua.

Itse olen sairauteni myötä oppinut avaamaan suuni ja olemaan avoimempi. Niin sairaudestani kuin asioista jotka ovat minua tähän hiljalleen ajaneet.

Ja hetkeäkään en kadu - siitä ei ole seurannut kuin hyvää.

Olen mielestäni lähentynyt entisestään tukiverkostoni kanssa, saanut selvitettyä vuosia painaneita asioita ja avaamalla suuni jopa vaikuttanut niihin.

Joten te kaikki jotka painitte asioiden kanssa - olkaa rohkeita ja avatkaa suunne! <3

KAIKKEA HYVÄÄ JUST SIULLE! 💜💜💜