Tunteena pettymys ja viha

Ne sanat jotka on nyt pari päivää pyörinyt mielessäni eivät ehkä ole hyvää sisältöä blogiin joten ajattelin jättää ne vain ajatuksiini ja pitää blogin sisällön siistinä.

Ne ovat niitä kuuluisia "ärräpäitä". Uskomaton määrä erilaisia kirosanoja.
Vihan tuomana.
Olen vihainen ja pettynyt.

Hätähuudoistani huolimatta olen menettänyt yhden ihmisen elämästäni joka oli ennen minulle yksi tärkeimmistä.
Minulla ei ollutkaan enää tilaa hänen elämässään.
Vaikka olen miljoona kertaa itselleni sanonut, että case closed ja olen käsitellyt tämän asian sille tasolle, että olen ok sen kanssa niin en ole ollutkaan.
Hän juuri minulle ilmoitti, että ei tarvitse minunlaistani ihmistä heidän elämäänsä.

Minunlaista?

Masentunutta? Ahdistunutta?

Ystävää kaikkein eniten tällä hetkellä tarvitsevaa? Tukea ja turvaa tarvitsevaa?

Läsnäolevia ihmisiä tarvitsevaa?

Olenko jotenkin niin viallinen, että hän ei minun kanssani enää ole pitkään aikaan halunnut olla?
Huomasin jo silloin kun sairastuin, että kyllä hän tietää sairaudestani ja ongelmistani.
"Huusin" hätääni hänelle monet kerrat, mutta ei. Kerroin suoraan ja kautta rantain. Mikään ei tuottanut tulosta. Sai vain "riitaa" aikaiseksi.

Nyt voin lopettaa hätähuutoni.
Minulla alkaa vihdoin mennä hieman paremmin pikkuhiljaa. Minulla on muitakin hyviä ystäviä rinnallani. Minulla on mieheni. Minulla on perheeni. 
Heihin voin luottaa, että he eivät minuun kyllästy ja minua hylkää. "Minunlaisellani" ihmisellä on tilaa heidän elämässään. 

Siitä huolimatta, että olin jo itse päättänyt katkaista tämän minun loppumattoman ja tulosta tuottamattoman hätähuudon kierteen niin tämä hänen kommenttinsa siitä, kuinka he eivät tarvitse minunkaltaistani ihmistä sattui ja syvälle.
Niin syvälle, että minun oli pakko tulla tänne ja päästää se ulos. Muuten se alkaisi syödä minua hiljalleen sisältäpäin.
Tunnen taas painetta rinnassa, se on se ahdistusmöykky. Nyt taas tiedän, että kyllä se edelleen siellä on. Se ei ole kadonnut minnekään, lääke vain pitää sen lukittuna ja pienenä.
Mutta suuret negatiiviset tunteet saavat sen kolkuttamaan porttia.

Olisiko meidän ystävyyssuhde edelleen ehjä jos en olisi sairastunut ja minulla olisi ollut enemmän energiaa hoitaa sitä?
Ehkä ei.
Onhan se kuitenkin jo pitkään ollut yksipuolista kunnes minä kyllästyin.

Kaipasin ihmisiltä vuoroin aktiivisuutta minua kohtaan. 
Sillä minulla ei ollut energiaa. 
Mutta sitä en häneltä saanut.
Häntä ei enää kiinnostanut minun kuulumiset saatikka hyvinvointi.

Me kuolimme.

Kiitos kaikista näistä vuosista kuitenkin. Olen erittäin surullinen, että hätähuutoni ei kuulunut riittävästi ja kaikki meni niin kuin meni.
Minulla ei ollut energiaa huutaa kovempaa.
Minulla oli jakso jolloin hengittäminenkin vei energiaa ja silloin en jaksanut huutaa.
Ehkä olisi pitänyt. Edes yrittää. Mutta en vain jaksanut.

Nyt kuoppa on peitetty ja olemme sinne haudattuina. Ehkä ikuisesti.
Ehkä saan henkeä sen verran siellä kuopassa, että jos joskus joku alkaa kaivaa sieltä ylös.
Ehkä en. Ehkä vain jäämme sinne. Mätänemme pois ja lopulta olemme kuin meitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kuka tietää.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.