Kiitos Hermu

Viikko sitten maanantaina tein elämäni vaikeimman päätöksen.
Rakas koiramme Hermu pääsi viikko sitten keskiviikkona taivaan kotiin. Nyt Hermulla ei ole enää kipua ja stressiä.

Hermu alkoi olla jo hyvin sairas ja sen myötä myös kivulias. 
Hermun sairaudet alkoi pikku hiljaa lisääntyä sen jälkeen, kun hän täytti 5. Ensin alkoi ihoallergia. Siihen hän söikin allergialääkettä joka kesä. Aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn / alkutalveen. Talvi oli ainut aika jolloin Hermu ei kutissut.
Silmissä oli todettu kaihia jo hieman ennen tätä, mutta ei vielä silloin vaikuttanut. Nyt loppuajasta aloin epäilemään, että silmissä oleva kaihi voisi mahdollisesti olla levinnyt ja jo vaikuttaa jollain tapaa näköön saaden Hermun tuntemaan olonsa epävarmaksi ja sen myötä stressaantuneeksi ja jopa välillä pelokkaaksi.
Tämäkin asia todettiin eläinlääkärillä, että kaihi oli levinnyt. 
Hermulla todettiin muutama vuosi sitten myös sappirakon mucocele eli sappirakossa limakertymää / sakkaa. Ensin se sakkaa hävisi lääkkeillä, mutta hetken oltuaan ilman lääkkeitä se palasi. Eikä enää hävinnytkään uudelleen lääkityksen aloitettuani. Jos tilanne pahenisi olisi edessä iso sappirakon poistoleikkaus. Päätin, että tähän en haluaisi lähteä. 

Sitten alkoi myös epämääräiset selkäkivut. Ensin niskan alue oli kipeä ja sitten kipeytyi myös muualta selästä. Röntgenkuvissa ei varsinaisesti näkynyt mitään joten epäilys oli, että mahdollisesti jokin pieni välilevynpullistuma tyyppinen voisi olla kyseessä. Tähän olisi tarvittu CT-kuvantaminen joka on todella kallista eikä meidän omalla eläinlääkäriasemalla sellaista mahdollisuutta edes ollut joten päätin, että oireenmukaisella hoidolla ja jatkuvalla kipulääkityksellä mennään. No kipuilu helpotti ja Hermu söikin pitkään joka päivä pahanmakuista kipulääkettä. Ainakin selkäkivut oli poissa.
Hampaat olisi pitänyt taas hoidattaa.
Viimeiseksi kesälomallani Hermulta meni polvilumpio sijoiltaan. Vasen polvi todettiinkin löysäksi jo ennen kesälomaani ja sitten kesälomalla se olikin ollut hetken pois paikoiltaan tehden polvesta todella kipeän. Hermu ei kävellyt muutamaan päivään juuri ollenkaan sillä jalalla - kinkkasi kolmella jalalla menemään. 
Tulehduskipulääkekuuri sekä lepoa ja polvi saatiin jotakuinkin kuntoon. Ei ainakaan enää ontunut.

Kaikki tämä kipuilu ja kaikki nämä sairaudet ajoi Hermun "yliherkäksi" kaikelle. Oli herkistynyt kivulle luultavasti ja tämän myötä Hermun elämä ei ollut enää sitä Hermun elämää jota se rakasti. Juosta 110 km/h ja pinkoilla nollasta sataan sekunnissa. Juosta ja rämpiä metsässä. Hyppiä ja pomppia.
Kaikki äänet ahdisti Hermua enemmän kuin koskaan aiemmin. Kosketus ahdisti Hermua. Mutta silti Hermu olisi halunnut olla vain koko ajan sylissä - ilman, että kukaan silittää tai koskee.
Mitään ei voinut enää tehdä ilman, että Hermu ahdistui ja stressaantui. Haukkuminen ahdistuksen vuoksi lisääntyi huomattavasti ja aloinkin miettiä, että missä menee raja hyvän ja leppoisan elämän sekä ahdistavan, kivuliaan ja stressaavan elämän välillä.

Juttelin tästä muutaman eläinlääkärin sekä hoitajan kanssa ja vastaus olikin melkoisen selkeä mielestäni.

Jos on enemmän huonoja kuin hyviä päiviä niin onko elämä silloin nautinnollista.
No eihän se ole.

Viime keskiviikko oli elämäni vaikein päivä tähän mennessä.
Minuun sattui niin paljon, että en osaa edes pukea tunnetta sanoiksi.
Mutta silti sisimmässäni tiesin, että se on oikea ratkaisu. En halunnut, että rakas koirani kärsii enää yhtään enempää kivuista ja stressistä.
En pystynyt olemaan enää itsekäs, että pitäisin Hermua täällä vain meitä varten. 
En olisi ikinä antanut sitä itselleni anteeksi jos Hermun polvi olisikin mennyt pahemmin ja olisi pitänyt päästää hänet taivaan kotiin silloin.
Siinä syyllisyydessä en olisi pystynyt elämään.

Kotiin päästyämme sain elämäni pahimman paniikkikohtauksen.
En saanut henkeä. Sattui niin paljon, että hetken jo toivoisin että kuolisin. Että kipu loppuisi.
En saanut ollenkaan henkeä. En pystynyt kontrolloimaan hengitystäni yhtään, paniikkikohtaus hallitsi minua täysin. Huutoitkin kipua sisälläni ja luojan kiitos mieheni oli kanssani joka sai hengitykseni viimein rauhoittumaan hetken jälkeen.

Tunnen edelleen tätä samaa kipua. Kaikki pienetkin Hermun tavarat tai muistot jotka tulevat päivittäin mieleen kääntää veistä sydämessäni. Töissä en pysty tekemään tiettyjä toimenpiteitä. Eilen illalla taas purskahdin illalla töissä itkuun sillä Hermu ja viime keskiviikko tuli mieleeni.
Minulla on niin ikävä sitä poikaa.

Melkein 10 vuotta kuljimme yhdessä. Hermu oli se joka oli aina kaikessa mukana mitä ikinä teinkään. Muutot kaupungista toiseen, koulu, uuden elämän aloittaminen ym. Hermu oli sopeutuva - niin kauan kun "äiti" oli paikalla kaikki oli hyvin.
Tämän vuoksi tiesinkin, että Hermu ei ollut enää oma itsensä eikä nauttinut enää elämästään niin kuin ennen. 

Kiitos Hermu kaikesta. Olit maailman paras poika. Olit kanssani niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Aina kainalossa sängyssä niin kauan kuin nousin ylös. Olit aina mukana kaikkialla ja piditkin siitä, kun pääsit joka paikkaan mukaan.
Pieniä tapaturmiakin sattui silloin tällöin,  mutta tekevälle sattuu.
Kaikesta toivuttiin ja selvittiin.
Olit terapeuttini, paras ystäväni, turvani.

Rakastan sinua enemmän kuin mitään Hermu!