Lievä masentuneisuus ja keskivaikea ahdistuneisuus + koira

Aiemmassa tekstissä kerroinkin, että miten Aiko tuli meille.

Nyt ajattelin kertoa siitä, että mitä kaikkea vastuuta koiranomistajana kannan sisälläni ja miten minun henkilökohtainen tilani burnoutin jälkeen vaikutti eloon koiramme kanssa.

Moni ehkä tietääkin, että ennen kuin muutin Saksaan asuimme erillään mieheni kanssa vajaat kolme vuotta. Hän asui täällä Saksassa ja minä Suomessa.

Vaikka näimmekin "usein" normaalioloissa niin oli silti kaikki vastuu ja huoli minulla. Nautin suuresti hänen avusta jonka sain silloin, kun hän tuli kotiin Suomeen. 

Korona kun alkoi niin meillä oli muutama usean kuukauden mittainen tauko ettemme nähneet ollenkaan.

Tämä pisimmät tauot tulivat juuri siihen pahimpaan aikaan, kun korona jylläsi. Kaikkea rajoitettiin, ketään ei saanut nähdä eikä minnekään muualle kuin töihin saanut mennä.

Minulla ei ollut sairaslomallani energiaa tehdä mitään. Makasin vain sohvalla.

Sitten oli koira.

Koira jonka piti päästä ulos. Onneksi oli rivitalo ja takapiha.

Pentukoira jolla patterit latautuivat tunnissa täyteen ja oli täynnä virtaa ja valmiita kohti uusia tehtäviä. Mutta minulla ei ollut energiaa.

Yritin kovasti keksiä Aikolla kotona tekemistä. Aina jos vain vähänkään sain itsestäni irti niin yritin saada aikaiseksi viedä Aikon esimerkiksi uimaan. Siellä minun ei tarvinnut aktivoitua muuta kuin heittää keppiä veteen ja ajaa autolla. 

Onneksi minulla oli muutamia ystäviä joiden kanssa sain itseni raahattua koirat metsään lenkille kun oli juttuseuraa ja leikkimään kavereiden kanssa.

Aina, kun minulla oli vain hetkikin sellainen olo, että nyt minulla onkin energiaa edes vähän ja suhteellisen hyvä olo niin treenasin Aikon kanssa perusjuttuja kotona.

Minulla oli monta sellaista hetkeä jolloin tunsin itseni maailman huonoimmaksi koiranomistajaksi.
En leikkinyt ja lenkkeillyt koirani kanssa tunteja joka päivä. 
Oli myös niitä hetkiä jolloin koirat ärsyttivät minua läsnäolollaan yhtä paljon kuin oma itseni läsnäolo. 

Jälkeenpäin kun mietin, niin onneksi minulla oli koirat. 

Jos ei olisi ollut Aikoa niin en olisi tehnyt yhtään mitään. Oikeasti.

Aikon kautta sain pidettyä yhteyttä edes vähän ulkomaailmaan sillä tiesin, että Aikon on pakko päästä näkemään elämää takapihan ja oman lähimetsän ulkopuolellekin. Koska sosiaalistaminen on pennulle niin tärkeää.

Perustarpeista en koskaan Aikon kohdalla joustanut. Aina oli säännölliset ruoka-ajat, raikasta vettä tarjolla ja kynnet leikattiin säännöllisesti.
Koulutuksestakaan en joustanut. Tässäkin ehkä helpotti se asia, että Aiko oli pennusta saakka niin helppo. Voin vain kuvitella jos olisi ollut haastavampi pentu. 

Huh huh. Onneksi se on meidän Aiko.

Joskus pelkäsin ja mietin sitä, että mitähän ihmiset ajattelee minusta koiran omistajana. Sitten ajattelin, että no ei se ole kenenkään muun asia.
Mutta silti aina takaraivossa on ollut se ajatus, että mitähän Aikon kasvattaja ajattelee. Vaikka hän on ystäväni ja tietää tarkalleen, että mikä oli tilanne ja että missä mentiin silloin ja missä mennään nyt niin silti mietin, että miettiiköhän tai katuukohan hän kasvattajana sitä, että antoi Aikon meille.

No luultavasti ei - tämä on taas näitä minun oman ihanan pääkoppani tuotoksia.

En todellakaan kannusta ketään ottamaan koiraa sillä ajatuksella, että se vain piristää ja pistää liikkeelle jos on masentunut ja ahdistunut.
Toki, voihan se jonkun kohdalla toimia mutta omasta mielestäni se on väärä syy ottaa koiranpentu. (hyvänä esimerkkinä nyt nämä "koronakoirat" jotka etsivät kotia kun työt alkaakin taas). 
Mutta sitten kun se pikkupentuaika alkaa olla ohi ja se normaali arki tulee sen koiran kanssa niin huomaakin, että silloin kuin on se hetki jolloin voisi tehdä ihan mitä vain, että ei tarvitsisi nousta sohvalta niin sen koiran pitää päästä.

Se on kirjaimellisesti pakko.

Sitä ei voi venyttää loputtomiin ja jos venyttää ja vahinko tuleekin sisälle niin ei se ole koiran vika.

Olen enemmän kuin onnellinen ja kiitollinen Aikosta. 

Ja myös hieman ylpeä itsestäni, että sain siitä kuitenkin "koulittua" noinkin hienon ja yhteiskuntakelpoisen koiran siitä huolimatta, että masennus ja ahdistus meinasi viedä minusta voiton.

Toki edelleen silloin tällöin mietin ja surkuttelen ja "kadun" sitä, että en ollut niin paljon läsnä Aikon pentuaikana kuin olisin halunnut olla.

Myös se edelleen sattuu kirjaimellisesti sydämeen, että en ollut Hermulle niin paljon läsnä sen viimeisinä hetkinä.

Nyt pitää lopettaa. 

Tuli kauhea ikävä Hermua. 

ps. en jaksanut lukea tekstiä läpi ennen julkaisua vaikka niin yleensä teen...