Koti-ikävä

Oli vaikeaa valita kuvia, että mitä on ikävä kotisuomessa. Tällä hetkellä jos täytyy miettiä Suomi-Saksa eroja kotien välillä niin kuivauskaappi keittiössä ja makuuhuoneen kaappitila on asiat joita eniten kaipaan Suomen kodista.
Muuta ei sitten oikeastaan olekaan "ikävä".

Täällä on hyvä olla täällä Saksanmaalla.

Kesää ja mökkeilyä Suomessa on kyllä hieman ikävä. Toki niitä hyttysiä ja paarmoja ei.
Toivottavasti pääsisimme juhannuksena Suomeen ja mökille. 

Eniten ikävöin kuitenkin ystäviäni ja perhettä.
Olen iloinen siitä, että soittelemme ja laittelemme viestiä tiheään heidän kanssaan enkä ole missään vaiheessa kokenut jääväni ulkopuoliseksi. 

Sitä minä ehkä pelkäsin eniten.
Että kun muutan pois niin minua ei enää ole. 

Kaksi kuukautta Saksassa oloa takana ja toisaalta aika on mennyt nopeasti ja toisaalta taas tuntuu siltä, että olisin ollut täällä jo ikuisuuden ja "vasta" kaksi kuukautta ollut.

Tänään varasin isälleni lennot meille. Hän tulee kahdeksi viikoksi marras-joulukuun vaihteessa ja en malta odottaa! 
En myöskään malta odottaa, että pääsemme mieheni kanssa Suomeen ensivuoden alussa! 
On vaan niin kova ikävä kaikkia - ystäviäni, siskoa, serkkua sekä vanhempia. 
Onneksi on videopuhelut keksittynä niin olemmekin soitelleet siskoni, isäni ja ystäväni kanssa videopuheluita.
Tuntuu hyvältä nähdä heidät ja kuulla heidän ääntä. 

Hei rakkaat, minulla on teitä kova ikävä joka päivä.

Jotenkin tuntuu, että se minun pelkäämäni "romahdus" koti-ikävä ei tulekaan. Niin kuin aiemmin sanoin, että se tulee varmaan sitten parin kuukauden päästä.
Ei näy eikä kuulu. En ole edes juurikaan miettinyt koko koti-ikävää. Mieheni ansiosta asia tuli eilen mieleeni, kun hän kysyi että onko ikävä kotisuomeen.
Arvaukseni on, että olen vain iloinen ja onnellinen siitä kun pääsin Suomesta pois jossa minulla on ollut todella vaikeaa viimeisen vuoden.
Pääsin eroon siitä kaikesta joka minut romahdutti. Aloittaa niin sanotusti alusta.
Uutena ihmisenä.

Kuitenkaan unohtamatta sitä joka edelleen sisälläni kulkee mukana - ahdistus.
Unohtamatta lääkkeitä joita edelleen sen vuoksi joka päivä syön ainakin vuodenvaihteen yli.
Edelleen se on osa minua ja olen hyväksynyt sen, mutta se ei enää ota minusta valtaa. Pystyn hallitsemaan sen ja tunnistan ahdistuskohtauksen ensioireet ennen kuin se iskee liian pahana päälle.
Ahdistuskohtauksia ei ole enää tullut sen toisen työpäivän jälkeen vaikka olen ollut pari kertaa ihan superväsynyt ja ollut valmis pakenemaan vaikka maasta jotta saisin levätä.
Mutta olen selviytynyt niistäkin väsymyksistä.

Jos joku sanoisi minulle nyt, että saisin 10 miljoonaa euroa jos muuttaisin takaisin Suomeen ja palaisin entiseen niin en ottaisi rahoja.
Olen täällä mieheni kanssa saman katon alla onnellisempi, kuin koskaan aiemmin elämässäni.
En vaihtaisi tätä mihinkään.

En edes hyvään suklaaseen.