Kymmenen kiloa näkyy, tuntuu ja maksaa

Tämä aihe ahdistaa ja vi**ttaa aivan suunnattomasti.

Nyt vielä enemmän, kun talvi tekee tuloaan myös täällä Saksassa. Piti kaivaa talvivaatteita esille.
Viimetalven talvitakki on liian tiukka. 
Suurin osa pitkähihaisista ja huppareista on liian tiukkoja. 
Housut on liian tiukkoja tai ei mahdu ollenkaan kiinni.

Kyllä ne kaikki päälle menee, mutta näytän makkaralta nakinkuoressa. 

Pahinta tässä on oman pääni sisällä se, että muut ihmiset näkevät lihomiseni myös ja ovat alkaneet mainita siitä. Näen valokuvista, että kyllä se kymmenen kiloa näkyy.
Näen sen joka päivä ja koko ajan vyötärölläni / vatsanseudulla. 
Tunnen sen olemassaolon koko ajan. Olen huomannut töissä, että mahani on niin pallo / pömppö, että lepää pöydällä kun nojaan pöytään. Hyi h...

Ja se tunne minkä sisälleni saan silloin kuin joku mainitsee minulle painostani on jotain sanoinkuvaamatonta. Ja ihmiset yrittävät tehdä siitä positiivisen sanomalla "mutta tuo look sopii sinulle" , "sinulle sopii se, että on tullut vähän lisää painoa".

Vinkki kaikille: Älkää jumalauta sanoko ihmiselle mitään heidän painostaan. On sitä sitten lähtenyt tai tullut. On sitten luonnostaan laiha kuin se pakkasen raiskaama pulkannaru tai vähän pyylevä tai enemmän pyylevä.
Jokaisella voi olla oma tarinansa ja ajatuksensa painonsa takana.

Olen suunnattoman kateellinen ihmisille jotka ovat täysin sujut oman minäkuvansa ja kehonsa kanssa. Itse olen kaukana siitä.

Mieheni äiti näki ruokailun jälkeen turvonneen vatsani hupparin läpi. Vatsa pömpötti niin, että näytin siltä kuin olisin puolivälissä raskaana. Upeaa.
Naurettiin sitten yhdessä sille turvotukselle.
Omani oli tietenkin tekonaurua ja vitsiksi heittämistä. Koko loppupäivä menikin sitten miettiessä asiaa. En edes pysty kuvailemaan sitä tunnetta jonka sain siitä kommentista. 
Tai no... Huomenna on kulunut viikko siitä ja se on edelleen mielessäni. 
Katseltiin myös vanhoja valokuvia ja näytin heille perhettäni. 
Olen kuulemma saanut myös kasvoihin lisää. Kiva. Pallopää. 
"Monta leukaa saat".
Työpaikan juhlien jälkeen näin kuvia itsestäni mitä työkaverit olivat ottaneet. Kiva kaksoisleuka. Aloin peilin edessä treenata, että miten voin peittää sen. Leukaa hieman eteenpäin ja kieli kitalakeen - noin häviää kaksari. Olkaa hyvä vinkistä - saa käyttää.

Juuri siivosin vaatekaappia. Lisää tilaa, että voin tilata sopivia vaatteita. 
Uusi talvitakki maksaa, uudet housut maksaa, uudet pitkähihaset maksaa.
Tarvitsen jotain peittävää. Mutta mistä saan rahaa tähän kaikkeen. No pitkähihaisia nyt toistaiseksi on sen verran, että pärjään hetken. Talvitakki ja housut on nyt ne tärkeimmät.

En tunne itseäni ollenkaan hyväksi tällä hetkellä omassa kuoressani. 
Haluan peittää sen kaiken koko maailmalta - mukaanlukien mieheltäni.
Pelkään, että en ole kohta enää viehättävä hänen silmissään. Miten voisinkaan olla jos kannan kehoani peitellen sitä kuin mitäkin inhottavinta otusta koko maan päällä?
Kohta meillä ei ole enää mitään romantiikkaa. Haluaakohan hän enää minua?

Kuulemma kyllä. En vain itse sitä usko. En voi sille mitään, että näen mitä näen kun katson peiliin.
Pelkkää virhettä.
Voisin olla sujut kaiken muun kanssa jos vain pääsisin tästä raskausmahasta eroon. Mikä ei edes ole raskausmaha. Olisikin. Se olisi ihana jos siellä olisi joku kasvamassa - joku muu kuin läski.
Mutta ei. 

No sittenpä tuleekin se seuraava kysymys - miksi en tee sitten asialle mitään vaan valitan pelkästään asiasta?

Koska minä en vain pysty, en jaksa, en tiedä miten.

Olen niin loputtoman väsynyt koko ajan töiden vuoksi.
En kerta kaikkiaan pysy hereillä töiden jälkeen. Elämäni on pelkkää työtä ja nukkumista tällä hetkellä. En tiedä, että kauan menee tottua tähän uuteen työelämään ja tyyliin.
Ja minulla pitäisi olla joku joka tekee asioita kanssani. Joku joka valvoo tekemisiäni. 
Tai edes mies joka lähtisi kanssani kunnon lenkeille. Yksin se ei ole kivaa. Mutta ei hän tahdo.
Mielenkiintoni kaikkeen loppuu aina viikon tai parin jälkeen. Ensin olen innoissani jotain ja sitten se vain jää koska tuloksia ei ala näkyä. No ei kai nyt parin viikon jälkeen mitään tuloksia vielä näy. Tietenkään.

Vuosi sitten taisin jaksaa joka parisen kuukautta kotitreeniä. Sitten se lopahti. Kävi tylsäksi tehdä saman kaavan mukaan. Sitten joogasin. Sitten lenkkeilin. Sitten ostin toisenlaisen kotitreeniohjelman. Siihen en koskaan koskenutkaan - että hyvästi 50€.

Mutta silti. 
Minulla ei ole mitään itsekuria joten minulla pitäisi olla joku joka raahaa minut tekemään jotain. Pakottaisi tekemään ja jatkamaan. 
Sitä kutsutaan personal traineriksi. Kyllä - tiedän. Mutta se myös maksaa. Joten se asia onkin sitten poissuljettu. 

Onneksi on talvi. Voi rauhassa pukeutua mitä peittävimpiin vaatteisiin. Voin rauhassa tilata peittäviä ja isoja vaatteita. Kevät tuokin sitten ison ongelman. Onneksi sen aika ei ole vielä. 

Tiedän, että on ihan ok olla mitä on. On ok olla tällainen kun olen. 
Mutta miten saan asian iskostettua päähäni? 

Ei mitään käsitystä.