Rakas isä

Tiedän, että isäni ei tule tätä koskaan lukemaan mutta haluan silti yrittää selittää hänelle miltä minusta tuntuu. 
Jo aiemmin, kuin minulla alkoi vatsaoireet ahdistuksen ja stressin takia niin hän reagoi todella voimakkaasti siihen, kun kerroin asiasta. Että ahdistuksen aiheuttaman vatsakrampin hoitoon lääke. 

Isäni totesi lähes vihaisena: "Ei sinulla mitään ahdistusta ole!!"

Siitä asti olen yrittänyt tehdä kaikkeni peittääkseni ja salatakseni tämän asian häneltä. 

Hän ei ymmärrä. Hän on se niin sanottu "vanhan kansan ihminen". Elänyt aikana jolloin masennus, ahdistus, homous jne. ei ole ollut sallittua ja normaalia. Joutui pakkohoitoon.

Siksi hän ei varmasti ymmärrä asiaa. Niistä asioista ei ole silloin puhuttu. Se kamala vaiettu aihe. 

Hän on myöskin todella kovaluonteinen. Ihan niin kuin minäkin. Mutta vain monta kertaa kovempi. Välillä hän ei edes yritä ymmärtää tai edes halua yrittää. Siltä minusta tuntuu. Hän on vain jotain mieltä ja piste. Asia ei voi muuttua. Koska hän ei halua. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Hän kokee aina olevansa oikeassa. Vaikka niin ei olisi, hän taistelee vastaan viimeiseen asti.

Kyllästyin salaamaan tätä pitkää sairaslomaa häneltä ja kerroin, että kävin lääkärissä ja olen sairaslomalla työuupumuksen vuoksi.

Ei hän oikein mitään siihen sanonut. Nyt jouluna kun isäni oli luonamme vierailemassa kerroin hänelle, että minulla on lääke unta parantamaan. Näin hänen ilmeestään, että ei hän oikein ymmärtänyt asiaa, mutta jätti kuitenkin sanomatta. Mitä ikinä hänellä olikaan mielessä. Ja hyvä niin. Koska en jaksa yhtään nykyään mitään ylimääräistä konfliktia ja draamaa.

Nyt yritänkin selittää isälleni tavalla jolla hän voisi ymmärtää mitä ahdistus ja masennus tarkoittaa.

Rakas isä

Ahdistukseni alkoi jo keväällä. Olin silloin jo ensimmäisen kerran sairaslomalla viikon verran ja kävin myös työpsykologin kanssa keskustelemassa tilanteestani.

Olen pahoillani ja pyydän anteeksi, että olen salannut tämän asian sinulta koko tämän ajan, mutta en ole uskaltanut kertoa koska olen pelännyt reaktiotasi. Niin kuin silloin reagoit kun kerroin vatsalääkkeistäni. Sanoit, että ei minulla nyt mitään ahdistusta ole! Lähes vihaisena. Menin paniikkiin ja en sen jälkeen ole uskaltanut kertoa. 

Ennen kuin nyt, kun minulla tuli pidempi sairasloma.

Romahdin töissä ennen sairaslomani alkua. Sain paniikkikohtauksen.

Minua on ahdistanut joka päivä tähän saakka - nyt unilääkkeet ja ahdistuksenestolääkkeet auttavat. Mieleni on kirkkaampi. Pystyn taas ajattelemaan ja toimimaan. En ole lamaantunut.

Ahdistuskohtaus tarkoittaa, että minua fyysisesti puristaa rintaa ja kurkkua, täytyy keskittyä hengittämiseen koska se on liian raskasta ja pelkään, että happi loppuu kesken. Täytyy päästä pois kotoa, ettei seinät purista minua kasaan. 

En voi olla paikallani, koska paikallaan olo pahentaa oloa. Täytyy vain saada muuta ajateltavaa. Mitä tahansa. Siksi usein lähdenkin vain pois kotoa. Ajamaan jonnekin. 

Töissä olleen paniikkikohtauksen syytä en tiedä edes. Se vain tuli kesken päivän. Siihen ei ollut varsinaista syytä. Olen jo pitkään sinnitellyt töissä pahan oloni kanssa joten ehkä se vain oli liikaa ja laukesi paniikkikohtauksena.

Itkin pukuhuoneessa pieneksi keräksi käpertyneenä enkä saanut happea. Pelkäsin, että tukehdun. Tärisin. En saanut itkua loppumaan. Minua pelotti. 

Ulos mentäessä sain vedettyä keuhkoihini taas ilmaa ja paniikki alkoi hiljalleen hävitä. 

Sitten meninkin lääkäriin 28.10 ja olen siitä saakka ollut sairaslomalla.

Lääkäri diagnosoi minulla keskivaikean ahdistuneisuuden ja lievän masentuneisuuden. 

Olen nyt noin kaksi viikkoa voinut paremmin, mutta ennen sitä minua ahdisti ihan joka ikinen päivä. 

Mitään ei saanut aikaseksi. Mikään ei kiinnostanut. Menetin mielenkiinnon ihan kaikkeen koska taustalla on myös se lievä masentuneisuus.

Masennus ja ahdistus on kaksi eri asiaa.

Ahdistusta voi tuntea vaikka kaikki olisikin elämässä hyvin. 

Masentua voi kuka vain.

Minulla on molemmat. Kaikki tämä on varmaankin saanut alkunsa jo kauempaa kuin vuoden takaa. Pikkuhiljaa asiat ovat vain alkaneen kasaantua enkä ole osannut käsitellä niitä. Sitten tuli uniongelmat jotka johti siihen, että olin koko ajan ja joka päivä todella väsynyt. Kun olin todella väsynyt koko ajan niin uuvuin töissä normaalia enemmän. Vielä tämän koronan ja sen tuomien muutosten vuoksi töissäkin on ollut aavistuksen raskaampaa.

Eli kun kaiken unettomuuden ja uupumisen ja kaikkien asioiden käsittelemättömyyden laittaa yhteen niin ne alkoivat kasaantua niin, että se kuuluisa kamelin selkä katkesi. 

Peli piti viheltää poikki.

Olen siltikin myös itse kokenut syyllisyyttä tästä asiasta. Miettinyt, että olenko heikko ja epäonnistunut nyt ihmisenä ja tässä yhteiskunnassa. 

Olenko vain luuseri joka ei ole kestänyt pientä painetta. 

Salaaminen sinultakin on stressannut ja ahdistanut minua todella paljon. Mutta minua vain pelotti niin paljon ja pelottaa edelleen. Miten sinä reagoit jos saatkin tämän kirjoituksen käsiisi? Olet kuitenkin minulle niin kovin tärkeä ja tuntui, että olen pettänyt sinut. Tyttäresi on heikko. Sinä et ole. Miten tyttäresi voi olla ahdistunut tai masentunut? Eihän siihen ole edes syytä. Mutta kun on. 

Kirjoitin tämän sinulle siksi, että minun on helpompi kirjoittamalla asiasta puhua.

Halusin kertoa sinulle isä, että miltä minusta on tuntunut keväästä saakka.

Haluan myös kertoa, että nyt pitkästä aikaa olen ollut jo vähän parempi voinniltani. Enää ei ahdista joka päivä. Ei edes joka toinen päivä. 
Kyllä tämä tästä.

Haluan vain kertoa, että sinä olet minulle todella rakas. Olet auttanut minua kaikkien näiden vuosien varrella enemmän kuin kukaan voisi toivoa ja olen enemmän kuin kiitollinen kaikesta.

Olet antanut minulle paljon ja vielä enemmän. 

Opettanut, opastanut, ollut läsnä, auttanut ja rakastanut. Ja teet niin edelleen.

Mikään ei voi koskaan tulla väliimme. Tai ainakin toivon niin. Että tämäkään asia ei tule. Näet minut edelleen samana ihmisenä ja tyttärenä. Et rikkinäisenä esineenä jota pitäisi alkaa korjaamaan tai pahimmassa tapauksessa koet, että on mahdoton korjata - laitat vain kaappiin lojumaan. 

Ei, ei ole sinun tehtäväsi yrittää korjata minua tai oloani.

Se on minun tehtäväni. Ja olen jo asiassa edistynyt.

Se mitä kaipaan sinulta on vain tukea. Olet läsnä. Kuuntelevia korvia ilman tuomitsemista.

Kiitos, että olet isäni. Kiitos että olet olemassa ja toivon, että olet vielä kauan!

- Rakkaudella tyttäresi -