Ensimmäinen työpäivä

Se oli kamala.
Se oli ahdistava.
Minua pelotti.

Se oli liikaa.

Töihin meno ei ahdistanut. Jännitti vain. Kun olisin uuteen paikkaan mennyt enkä ollut ollenkaan varma, että mitä siellä pitäisi tehdä. 
Aluksi meni kaikki ihan hyvin. Tein helppoja hommia ja sain keskittyä tekemiseeni. Hoitaa joka asian kerralla loppuun. Vaikkakin aikaa vievää hommaa se olikin. Pelkästään muutamaan sähköpostiin vastaaminen vei puoli tuntia. Lähes koko ajan jokin keskeytti ajatukseni ja unohdin täysin mitä olinkaan kirjoittamassa. 
Muistilappuja olin varannut vinon pinon taskuun ja niistä olikin jo hyötyä.

Esimiehen kanssa täytimme työhön paluutani varten tarvittavat lappuset kelaan ja ties minne kaikkialle. En enää edes muista. Jotain allekirjoitin ja johonkin sanoin kyllä. 

Kunnes...

Päivä räjähti käsiin.
Piti juosta sinne ja tänne. Tuoda sitä ja tätä. Laittaa tuota ja tätä.
Minun piti kiireessä tehdä yksi asia joka onkin ennen sujunut ilman minkäänlaista ongelmaa. Se on tullut automaattisesti sen kummemmin miettimättä. Mutta nyt - jokaisen asian välissä piti alkaa miettimään, että mitä kaikkea tarvitsen. Joka kerta, kun lähdin hakemaan jotain ajatukseni keskeytyi. Alkoi ahdistaa. Aikataulu painoi päälle. 
Kaikki menee pieleen. En pysty edes tähän. Painetta. Paine puristaa liikaa.

Iski ahdistuskohtaus. Ensimmäistä kertaa 2-3 viikkoon.
Juoksin ulos. En saanut happea. 
Pallero sisällä oli kasvanut niin suureksi jo, että nyrkki ei enää jaksanut pitää sitä pienenä. Pallero sai vallan.
Kädet tärisi ja jalat oli kuin löysää spagettia. Keskityin vain hengitykseeni joka sitten pikkuhiljaa tasaantui.

Menin itseeni pettyneenä sisälle ruokatauolle. Tajusin siinä, että eihän minulla edes ole nälkä. Miten se voi olla edes mahdollista. Koska normaalisti olisin jo lähes pyörtymisen partaalla kovan nälän vuoksi töissä ja nyt ei mitään. Luulen, että jännitys, ahdistus ja stressi oli vienyt näläntunteen ja ruokahalun. 
Sain kuitenkin syötyä ja olinkin koko ruokatauon yksin hiljaa taukohuoneessa.

Sain ahdistuskohtauksen laantumaan ja jatkoin sitten kevyemmillä hommilla. Omaa tyhmyyttäni menin heti pyörremyrskyn keskelle.
Siinäpä ei hyvin käynyt. Nyt tiedän senkin. Tulipahan kokeiltua.
Sitten jotenkin ajauduin uudelleen sinne. Haluan auttaa. Auttamisen haluni on liian suuri. Suurempi kuin oma hyvinvointini ilmeisesti. Piti paeta paikalta vähin äänin vaikka tiesin, että minunkin apuni olisi tarpeen. Nyt en vain pysty - tunnen, että romahdan.

Aloin itkeä.
En saanut sitä loppumaan.

Itkin koska olin epäonnistunut. Koska en pystynytkään.
Itkin koska olin pettänyt niin itseni kuin muutkin. 
Itkin koska itkin?
Olo oli vain niin... Lyöty.

Eihän siellä kukaan niin ajattele. Minä tiedän sen. Mutta silti. 
Oloni on vain niin pettynyt itseeni. 
Olihan tämä päivä täysin kaoottinen - kukaan töissä enkä minäkään ennen sairaslomaani edes muista koska viimeksi olisi ollut näin kamala päivä töissä.
Sattui vain todella sopivasti juuri minun ensimmäiselle työpäivälleni tällainen. Kiitos siitä jollekin luonnonvoimalle.

Toivon todella, että huominen on rauhallisempi. 
Ja minun todella täytyy opetella sanomaan ei. Vaikka se tuntuu pahalta. En osaa sanoa ei. He tarvitsevat minua. Mutta - pärjäsiväthän he ilman minua 2,5 kuukautta. Ehkä se pärjäävät vaikka sanoisin anteeksi en nyt voi auttaa. 
Tiedän, että kaikki on minun pääni sisällä, mutta kaikki nämä tunteet on minulle ihan yhtä aitoja kun rakkaus, suru, viha, kipu tai mikä tahansa. 
En oikein osaa selittää sitä, mutta ei se tällä hetkellä auta jos joku sanoo, että olen hyvä työssäni tai muuta kannustavaa. Koska ääni päässäni on voimakkaampi, kun muiden äänet.
Minun vain täytyy jatkaa itseni ja tunteideni opiskelua ja pienin askelin yrittää tehdä muutoksia. 
Yksi työpäivä takana ja kaksi edessä.

Tästä työpäivästä jäi kirjaimellisesti paskanmaku suuhun. Toivon todella, että huominen on parempi. 

Tässä minä. Juuri aloittamassa
työpäivää. Ei ollut vielä mitään
aavistusta, että mitä on tulossa.