Kivempi olla Katja kuin Anonyymi "Elija"

Sen jälkeen kun tulin julki niin on ollut aavistuksen helpompi hengittää.
Varmaankin se "vapaus".
Minun ei tarvitse enää salailla. Ei tarvitse keksiä hahmoja ja salanimiä tietyille ihmisille tai muunneltuja ja keksittyjä paikkoja tietyille asioille. Ei tarvitse peitellä, että meillä on kaksi ihanaa karvalasta (koiraa) Hermu ja Aiko. 
Minua pelotti ensin todella paljon aloittaa tätä blogia edes anonyyminä. Ja tiesin, että jos alan pitää vain "blogi päiväkirjaa" itselleni niin menetän mielenkiintoni siihen viikossa.
Kerroin vain miehelleni, muutamalle ystävälle, siskolleni ja serkulleni, että pidän blogia ja jaoin sen heille. Halusin, että he ymmärtävät paremmin ajatuksiani ja minua.
Sitten kun loin Instagram tilin niin hetkeä myöhemmin äitini oli tajunnut, että minä olen blogin kirjoittaja. 
Aluksi kun hän kysyi minulta niin kielsin asian, koska pelotti mutta sitten ajattelin että no mitä sitten. Sanoinkin äidilleni, että kyllä se olen minä ja ettei saa kertoa kenellekään. Halusin pysyä anonyyminä. 

Tuo "salanimi" Elija tulee toisen nimen alkuosasta Eli ja etunimen loppuosasta Ja. Ovelaa, eikö? (not)

Olen Katja Elina.

On ollut oikeasti helpottavaa kertoa nyt täällä asioista niiden "oikeilla nimillä". Ei tarvitse kuluttaa energiaa salanimien ja paikkojen keksimiseen, ettei vaan joku minut tunteva hoksaa, että minä pidän tätä Minä jaksan- blogia. Sehän olisi ollut katastrofi.

Kirjoitanhan tätä blogia kuitenkin itseäni varten - niin kuin olen monta kertaa kertonutkin - mutta myös samalla muille kertoakseni paremmin tuntemuksistani, miksi olen tällä hetkellä tällainen kuin olen ja toivottavasti myös jollekin vaikka vertaistukena. Näiden asioiden kanssa kuitenkaan ei tarvitse olla yksin. Niin kuin ei minunkaan ole tarvinnut. Minulla on pieni mutta sitäkin tärkeämpi ja rakkaampi tukiverkostoni. 

Vaikka ahdistus ja masennus on edelleenkin melko vaiettu aihe (ainakin minusta tuntuu niin) niin on hienoa huomata, että on muitakin jotka puhuvat tällaisesta asiasta avoimesti. 

Ja jopa vielä avoimemmin kuin minä uskallan. Eihän isäni edelleenkään tiedä mitään tästä mitä minulle oikeasti kuuluu. Tämä oli vain pientä työuupumusta jonka takia minulla on univaikeuksia johon minulla on unilääkkeet käytössä. 
Tämäkin tuntuu pahalta sisälläni. Haluaisin niin kovasti hänelle kertoa. Mutta pelottaa ihan suunnattoman paljon hänen reaktionsa. Pelkään, että menetän isäni jos kerron.
Ehkä minun pitää kuitenkin lähettää tuo 'kirje isälle' - postaus isälleni ja vain toivoa parasta.
Jossain vaiheessa - vielä en ole valmis.

Löysin erään blogin joka kertoo tästä samasta aiheesta, mutta vain pahempana kuin minun. Siitä minä sainkin inspiraationi tulla "julki" oman blogini kanssa. Ihailen hänen uskallusta ja avoimuuttaan kertoa asioista ja ne eivät todellakaan ole helppoja asioita kertoa. Tai ainakin minä varmasti tuntisin niin jos olisin hänen kengissään. En ikinä uskaltaisi varmaankaan kertoa julkisesti sellaisia asioita. Ne on todella isoja asioita ja olen todella ylpeä hänestä vaikka häntä en edes henkilökohtaisesti tunne! 

Tästä blogista on ollut minun pääni kannalta jo suuri apu. Olen saanut purkaa ajatuksiani, pahaa oloani, hyvää oloani, tunteitani ja kaikkea mitä nyt tällä hetkellä koen ja ajattelen.

Saan käsitellä asiat yksi kerrallaan ja oikeasti miettiä niitä. Keskittyä kuuntelemaan ajatuksiani sen hetken aiheesta ja tunteitani mitä siihen liittyy.

Se auttaa minua oppimaan kehoni kuuntelussa ja tunteideni tunnistamisessa sekä hallitsemisessa. 
Päiväkirja jonka aloitin loppuikin jo. Kirjoitin sinne kolmena päivänä. Tiesin, että niin tulee käymään.

Sen sijaan aloinkin pitää unipäiväkirjaa puhelimeen. Latasin päiväkirja appin ja aloin kirjoittaa sinne monelta otan lääkkeet, monelta menen nukkumaan ja seuraavana päivänä kirjoitan miten yö meni. Sinne saa myös lisättyä emojin ja olenkin käyttänyt sitä kuvaamaan tunnettani edellisestä yöstä. Siellä on tällä hetkellä yksi hymynaama, yksi neutraali ja muut onkin sitten vihaisia tai turhautuneita naamoja.
Yritän jatkaa positiivisesti ajattelua sen minkä pystyn ja yritän saada asennettua uuden ohjelmiston päähäni. Hitaasti mutta varmasti. Luottavaisin mielin.

Kiitos teille kaikille (en yhtään tiedä kuinka moni lukee?) jotka luette blogiani. 

Kiitos teille jotka olette kommentoineet postauksiani.

Kiitos tsemppaavista sanoistanne.

Kiitos Instagramissa seuraamisesta.

KIITOS! 💜

Se päivä, kun hain tuon pienen
islanninlammaskoira palleron
kotiin <3 Hän on hieno mies jo <3
Kiitos kasvattajalle luottamuksesta
ja tuesta <3

Henkieläimeni - vai miksi sitä
koskaan sanotaankaan.
Aina väsynyt ja "äitin" kanssa
valmis nukkumaan ja lepäämään
milloin vain <3

Tässä minä. Varmaan joku 3 vuotta(?)
sitten. Firman pikkujouluihin
menossa. Oli kyllä hauskaa.
On kyllä ikävä noita pitkiä hiuksia.
Pitikin mennä leikkaamaan taas
polkka....

Serkun pojan ristiäisissä. Kiitos
äidille hyvästä otoksesta! :D

Ja koska kaikki selfiet
on samannäköisiä. Koska
naiset i think?

Halusin jakaa muutaman kuvan elämästäni ja minusta teille! :)