Levottomuus

Tämä minun levottomuuteni on välillä aivan helvetillistä. En kykene olemaan paikallani. En pysty rauhoittumaan. Sohvalla maatessa pitää olla koko ajan tekemässä puhelimella jotain ja selaamassa jotain, että on tekemistä koska ei ole minkäänlaista keskittymiskykyä katsoa mitään ohjelmia. 

Telkkari ei voi pyöriä taustalla, koska se häiritsee. Sitten haluan katsoa jotain, mutta en pysty koska en voi rauhoittua ja keskittyä. Levottomuus vie kaiken keskittymiskyvyn.
Pakonomainen tarve liikuttaa jotain kehonosaa. 

Olen sellainen sarjojen / elokuvien katsoja, että jos teen vähänkään jotain muuta (esimerkiksi vastaan edes viestiin) niin minun pitää pysäyttää sarja / elokuva siksi aikaa. Koska en voi menettää sekuntiakaan. Jotain tärkeää voi tapahtua juuri silloin. 
Jos vahingossa menetän jonkun kohdan niin on minun kelattava takaisin ja katsottava se kohtaus. Ei voi tietää jos siinä vaikka onkin jotain tärkeää. 

Eilen juoksin koko päivän ympäri asuntoa siivoten ja touhuten. Meinasin tulla hulluksi. 
Tiskit, pyykit, wc:n pesu lattiaa myöten, pyykit kaappiin, imuroiminen, kaupassa käynti, pölyjen pyyhintä, tiskit kaappiin ja ja ja. 
Minusta on tullut jotenkin "perfektionisti" tietyllä tapaa. 
Ärsyttää ihan suunnattoman paljon jos tavarat ei ole kotona paikoillaan. Ei minua muualla häiritse. En edes ajattele asiaa. Mutta kun olen kotona niin tuntuu, että koko ajan näen jotain.

Varsinkin nyt, kun isäni oli minun luonani viikon kun olin Saksassa niin voi herranjumala. 

Bongasin KAIKEN mitä hän on täälläoloaikana tehnyt. Kynsisaksista lähtien. Eilisen ja tämän päivän levottomuuden "ansiosta" sain aikaiseksi siivota edes. Jos jotain positiivista tästä olotilasta pitää pöytää.

Levottomuuteni kantautuu lähes joka hetkeen. En osaa yhtään rauhoittua täällä. Kotona on joten vaikeaa olla. Koko ajan pitää olla jotain tekemistä, että en ala ajattelemaan ja miettimään liikaa asioita joille en voi tehdä yhtään mitään.
Ahdistaa - sen vuoksi työterveyshoitaja soittaa huomenna. Pitää hänen kanssaan keskustella nyt tilanteestani joka selvästi lähtee taas huononemaan. Pikajunalla takaisin saikulle?
En tiedä, työterveyshoitajan kanssa sitten katsomme jatkot, että pitääkö esim. lääkärin kontrolliaikaa aikaistaa vai miten. Huomenna myös toiseen Covid-19 testiin, että saan karanteenin päättymään.
Se hyvä puoli karanteenissa on ollut, että ei ole tarvinnut pukea "ihmisten" vaatteita päälle. Olen ollut ihan koko päivän yöpaidassa. Eikä kiinnostaisikaan edes laittaa muuta päälle.

Mikään ei kiinnosta eikä taas tällä hetkellä tunnu miltään - silti samaan aikaan tuntuu, että kaikki asiat tuntuu aivan liikaa.

Olen toimintakyvytön, mutta samalla niin levoton että en pysty rauhoittumaan ja pysähtymään.

Eilisen illan joogakin meni ihan päin peetä. En jotenkin osannut rauhoittua siihenkään. Opetusvideolla musiikki oli liian kovalla, ohjaaja oli niin notkea että kävi oikein ärsyttää, kun en itse ole ja osaa. Yritys rentoutua ja rauhoitta katkesi jatkuvasti ajatusten juoksemisen vuoksi ja aina kun ohjaaja sanoi, että rentouta jokin ruumiinosa niin huomasin sen olleen jännittyneenä tiedostamattani.

Oloni on todella negatiivinen tällä hetkellä. Vaikka kuinka olen yrittänyt muokata omaa ajatusmaailmaani positiivisempaan suuntaan niin tuntuu, että negatiivisuus alkaa kiriä maaliviivaa nopeammin. Kauan jaksan pitää tätä väkinäistä positiivista ajattelua yllä? Kauan siihen menee, että siitä tulisi luonnollista eikä väkisin ajateltua?

"Ei se mitään, kaikki heräilee yöllä joskus"

"Oi, minulla on vielä näin monta tuntia aikaa nukkua!"

"Kyllä tämäkin asia vielä järjestyy"

"Jotkut asiat nyt vain vievät vähän enemmän aikaa, mutta ne onnistuu kyllä"

"Olen ollut hyvä ja saavuttanut pitkästä aikaa jotain."

"Hyvä minä!"

"Taas jaksoin tehdä sen, hyvä!"

"Ihanaa mennä nukkumaan sänkyyn, kun oikeasti väsyttää"

"Onneksi ahdistuslääkkeet edes vähän auttaa"

"Olen onnellinen"

"Olen onnekas"

"Minulla on kaksi ihanaa koiraa"

"Minulla on rakastava mies"

"Minulla on kaksi kotia ja mökki"

Olen näitä yrittänyt toistella monestikin. 
Keskellä yötä kun herään niin mietin, että ei haittaa ja kaikilla on joskus tällaisia aikoja. Kelloa katsoessa yöllä yritän miettiä, että on vielä paljonkin aikaa nukkua.
Kaikki järjestyy - niin varmasti järjestyykin, mutta takapakki turhauttaa aina.

Ja se tekee minut levottomaksi. Olen pettynyt - epäonnistunut.
Poden huonoa omatuntoa.

Levottomuus kumpuaa siitä, että en uskalla ja pysty rauhoittua kun tiedän, että alan ajattelemaan. Melkein itkin tänään sen vuoksi mitä esimieheni minulle sanoi. Kuinka hän välitti. Kerroin hänelle tuntemuksistani ja peloistani tänään. Ja hän oli minua kohtaan ihana. Lupasin hänelle, etten leiki terveydelläni joten etenen takaisin sairaslomalle asti jos lääkäri niin sanoo. Koska kerroin esimiehelleni että huonon omatuntoni vuoksi melkein jo ajattelin, että no ei voi mitään - töihin on vain nyt mentävä kun sille tielle olen jo lähtenyt. Kyllä se sitten taas siitä. - vit****i menee. 

Sen tietää kyllä. Koska jos lähden tällaisella mielentilalla töihin tulen tekemään muidenkin työt. Vain pitääkseni todelliset tunteeni loitolla ja poissa ajatuksistani. 

Yritän nyt kolmatta kertaa tänään lähteä katsomaan uutta sarjaa. Olen koko päivän aikana saanut katsottua 14 minuuttia ensimmäisestä jaksosta. 
Senkin kolmessa osassa. Kaksi osaa sohvalla maaten ja välissä nettikaupoissa pyörien (en kyllä ostanut mitään) ja sitten nousin sohvalta - kirjoitin 3 eri blogia jotka kaikki poistin, luin muiden blogeja ja vain selaisin puhelinta ja tablettia samaan aikaan ja sitten katsoin kolmannen kerran sarjaa muutaman minuutin ja taas keskeytin ja nousin syömään ja piirtämään.

Jos siis nyt saisin mentyä oikeasti sohvalle ja rauhoituttua sen verran, että voisin katsoa edes tämän ensimmäisen jakson loppuun asti. 

Anteeksi jos levottomuuteni paistaa myös tästä kirjoituksesta läpi. Jotenkin tuntuu, että aivot ajaa 150km/h ja sormet kirjoittaa 60km/h. Ei pysty siis pysymään perässä.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!