Tunteiden tunnistaminen - alan edetä

Olen tehnyt paljon ajatustöitä pääni sisällä tunteideni kanssa. Kirjoitinkin aiemmin blogitekstin  Tunteet ja niiden merkitys

Minulle tunteet ovat tärkeitä. Ne ovat myös todella pelottavia ja hämmentäviä välillä, koska tällä hetkellä en osaa tunnistaa tunnetilojani saatikka käsitellä niitä. 
Ne menevät ääripäästä ääripäähän. Jos olen vihainen - näytän vihaisuuteni todella. Jos olen surullinen - sen näkee vahvasti ulospäin. Jos koen ahdistusta niin se usein purkautuu myös ulospäin. Annan hyvin usein tunteideni viedä. En osaa hallita niitä - niiden ohjaaminen ei ole minun käsissäni. Ne elävät täysin omaa elämäänsä.
Ainoat tunteet joita tunnistan nykyään on turhautuneisuus, pettymys, ahdistus, rakkaus, jännittyneisyys ja kärsimättömyys. Sekä loputon rintaa raastava ikävä kun olemme mieheni kanssa erossa.

Tämän "uuden" ahdistuneisuusjakson alettua jolloin jäinkin pidemmälle sairaslomalle sulkeuduin tunteiltani. 
Ne olivat niin hämmentäviä ja sattui, että en halunnut edes yrittää ottaa niistä selvää. Miksi tunnen niin kuin sillä hetkellä tunnen? Mikä aiheuttaa kyseisen tunteen sisälläni? Voisinko minä itse vaikuttaa tunteeseen tai muuttaa sitä?
Ei, se kävi ahdistamaan. Liikaa ajatustyötä. Liikaa tunnetta. Liikaa työtä.
En kestänyt silloin mitään sellaista mitä en pystynyt käsittämään ja ymmärtämään täysin - kaikki kävi ahdistamaan. Parempi antaa kaiken vain olla ja tehdä sitä kuuluisaa ei mitään.
Siitä on nyt melkein 3 kuukautta, kun jäin sairaslomalle. Ennen sitäkään en käsitellyt enää tunteitani pitkään aikaan - minä vain sulkeuduin ja jatkoin automaatiolla kulkemista eteenpäin. Kuuntelematta tunteitani, kehoani ja mieltäni. Se sen kamelinselän katkaisikin lopulta. Tai ollen ainakin yksi syy siihen, että paloin niin henkisesti kuin fyysisestikin loppuun.

Olen pelännyt tuntea.
En vain saa niistä kiinni enkä tiedä mitä ne tarkoittaa. Jokaiseen hetkeen on liittynyt jokin tunne enkä edelleenkään pysty antamaan niille kaikille nimeä.
Saksassa toisessa kodissani kun olin niin eräänä aamuna havahduin - minä tunnen jotain. Mitä tämä on? Sydämessä asti tuntuu, kun näen valmiiksi ladatun kahvinkeittimen. Rakkaani on laittanut minulle kahvit valmiiksi. Sydämessä tuntuu lämpö ja se muljahti. 
En saanut miestäni mielestäni kun napsautin kahvinkeittimen päälle ja menin parvekkeelle - nytkö se ahdistuskohtaus sitten tulee kun niin pitkään on ollut kaikki hyvin - lukuun ottamatta ensimmäistä työpäivää? Tyypillistä minun ahdistuskohtauksen alulle on rinnassa puristava tunne ja sydän pamppailee kovemmin. Ei nopeasti vielä, mutta kovempaa. Tunnen kuinka se hakkasi rinnassa. Kohta se sykekin varmasti kiihtyy.
Ihmettelin kyllä, että ei henkeä ala kuitenkaan ahdistaa eikä kädet tärise?

Mitä ihmettä tämä nyt oikein on?
Ahdistuskohtaus ilman ahdistuskohtausta? Häh?

Istuin aamukahvini kanssa kaikessa hiljaisuudessa keittiönpöydän ääressä miettien, että mikä ihme tämä tunne oikein on. Meille on mieheni kanssa molemmille tärkeää oma aika kaikessa hiljaisuudessa. Minä iltaunisena menen ajoissa nukkumaan jolloin hän saa viettää omaa aikaansa muutaman tunnin ja aamulla kun minä herään ajoissa niin minä saan muutaman tunnin omaa hiljaista aikaani. 
Tämä toimii meillä täydellisesti - ei tarvitse poistua kotoa saadakseen omaa aikaa ja rauhaa. 

Mietin ja tunnustelin tunnetilaani pitkään, että mitä se on. Mikä ihme se on. En ole tuntenut tällaista pitkään aikaan. En muista koska viimeksi olisin tuntenut tällaista.
Tiesin, että se ei ole ahdistusta - olenhan turvapaikassani jossa minulla ei ole koskaan ollut sellaista ahdistusta kuin kotonani.

Sitten se iski minuun ja tajusin - aito ilo ja onnellisuus. Olin aidosti ja ihan oikeasti iloinen. Olin onnellinen.
Olen toki koko ajan ollut onnellinen siitä, että minulla on mieheni ja meillä on kaksi ihanaa kotia ja kaksi ihanaa koiraa.
Mutta tämä oli erilainen tunne. Tunsin tämän fyysisesti. Se lämmitti sisälläni. Kun tajusin, että miten mieheni joka ikinen ilta laittaa minulle kahvit valmiiksi aamua varten. Se kuinka hän tulee joka ilta toivottamaan minulle hyvää yötä ja kauniita unia suukon kera. Se kuinka minä saan kertoa hänelle kaiken mitä ikinä mielessäni onkaan ja tiedän hänen nyt ja ikuisesti olevan minun tukenani ja läsnä. Kun tajusin, että miten hyvä minulla on olla.
Oli niin hyvä olo siitä, että minä pitkästä aikaa tunsin jotain muutakin kun edellä mainittuja pelkkiä negatiivisia tunteita.

Eli siis oman itseni opiskelu ja itseni uudelleen etsiminen on alkanut siis tuottaa tulosta. Olen onnistunut siinä, että olen alkanut esimerkiksi tämän blogin kautta käsittelemään pyörremyrskyä päässäni ja saankin silloin keskityttyä yhteen aiheeseen kerrallaan jonka kautta vain siihen aiheeseen liittyvät tunteet ovat esillä. 
Mieleni ei lähde harhailemaan kun kirjoitan.
On jännää huomata, että kuinka paljon eri ympäristö voi vaikuttaa mielialaan ja tunteisiin. Vaikka olen täysin saman ihmisen kanssa samalla tavalla kummassa vain kotona (Suomessa tai Saksassa) niin tunnen itseni täysin eri ihmiseksi.

Saksassa minua ei ahdista. Tuona aamuna kun löysin tämän "uuden" tunteen sanoinkin miehelleni, että minusta tuntuu kuin en koskaan olisi edes sairastanut keskivaikeaa ahdistuneisuutta ja lievää masentuneisuutta. En tunne sitä palleroa sisällä jota nyrkki painaa kasaan. Nyrkki saa olla avonainen kämmen joka saa levätä. Onhan se ollut kuitenkin puristuksessa jo jonkin aikaa - se on niin uupunut jo.
Tuntuu, kuin tästä sairaslomasta ja kaikesta uupumuksesta olisi ikuisuus aikaa. Se olisi kaukainen muisto jonka muistan "joskus silloin aikaa sitten" sairastaneeni.
Uskomatonta miten eri ihminen täällä olen.

Voi kunpa voisin vain jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi.